HÄVITYKSEN LINTU.
Marcus syöksähti sisään kuin tuulispää; hänen jäntevät kasvonsa hohtivat, silmät hehkuivat, hän tarttui ystävänsä käteen, lausuen lyhyesti ja nopeasti:
— Kiitos, viivy täällä hetkinen — turvallisuutesi vaatii sen. Nyt lähdemme, Julia. Hyvästi!
Hän sieppasi laukkunsa, jonka insinööri jo oli pannut kuntoon, tarttui
Julian käteen — ja he lähtivät yhdessä.
Julian mielestä tapahtui kaikki pyörryttävän nopeasti. Hissi pudotti heidät alas, ruokasalin lävitse mennessään Marcus heitti mitään puhumatta suuren setelin kassanhoitajalle — ja sitten suoraan lentokentälle.
Julius odotti koneessa, ja juuri kun Julia oli istahtanut Marcuksen viereen, hän tunsi ruumiinsa jähmettyvän: hotellista juoksi neljä upseeria revolverit kädessä; he olivat aivan kalpeita raivosta ja etummainen huusi käheällä, uhkaavalla äänellä:
— Oletteko te…? Mitä tämä merkitsee, herra kapteeni?
Mutta silmänräpäyksessä Marcus ojensi pistoolinsa heitä kohden, ja hänen äänensä kajahti kylmänä ja läpitunkevana kuin laukaus tyynenä pakkaspäivänä:
— Seis, hyvät herrat! Älkää liikuttako käsiänne!
He seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina konepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin.
Julia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he kohosivat ylöspäin.
Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen panssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää — sitten omituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni:
— Lentokoneita — veljeni, minä kuolen, sano…
Sitten ääni katkesi käheästi korahtaen.
Hätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa…
— Julius — Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla Marcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja pani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan — ylöspäin. Ja kun hän taas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa:
— Julius veljeni, veljeni! Odota…
Juliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti kohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen sammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin — mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin katkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle — niinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys.
Ja sitten hän oli liikkumaton.
— Ooh!
Tuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti, lamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan olevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja kostonhimo.
Ne koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta toinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia — Marcus saavutti toisen miltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta panssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne eivät voineet enää vahingoittaa.
He olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki Marcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan renkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen kiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä.
Julia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi — hiljensi — sitten salamannopeasti eteenpäin ja — Juliasta tuntui kuin olisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle, paiskautunut korkealle — ja vielä jotakin kauheata — kaikki musteni ja lakkasi kuulumasta.
Sitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen käsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut hetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi ohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista — välittämättä vähääkään hänestä…
Nyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän alapuolellaan, sitten ylempänä — ympärillä…
Marcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas. Kuului viiltävän terävä hammasten kirskaus — ja kun Julia katsahti niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä puistattaa — hän pelkäsi Marcusta kuin jotakin yliluonnollista olentoa.
Ehkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan, koska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti:
— Huivi — pääsi ympärille!
Kun Julia kuuli hänen äänensä, haihtui epämääräinen kauhu ja pelko.
Ajattelemaan hän ei oikein kyennyt, mutta hämärästi hän käsitti, ettei
Marcus voinut toisin — kun Juliuskin —. Nyt hän ymmärsi Marcusta.
Yhä räjähteli ympärillä, ja Marcus tuijotti taas jännittyneenä kiikariinsa.
Julia kääri nopeasti huivin korvilleen, tarttui hiljaa rakastettunsa käsivarteen ja sulkien silmänsä nojasi luottavasti päänsä Marcuksen olkapäähän.
Ihmeellistä! Heti katosi kauhu ja pelko Julian sydämestä. Tulkoon nyt kuolema miten tahansa; yhdessä he kuolevat — ja hän tunsi, että Marcus kuitenkin rakasti häntä.
Ja kun toisen kerran tapahtui tuo kamala räjähdys ja hyppäys, ei hän pelästynytkään niinkuin ensimmäisellä kerralla. Hän puristi vain lujemmin Marcuksen käsivartta, sulki tiukasti silmänsä. Hän tunsi taas, että kone syöksyi ylöspäin.
Palkkajoukkojen päällikkö seisoi ylhäällä muurin reunalla kiikari kädessä ja seurasi kauhusta jähmettyneenä kamalaa näytelmää. Toinen hänen kutsumistaan lentokoneista oli juuri äsken hävinnyt olemattomiin, räjähtänyt tulisiruiksi — kuin suunnaton jättiläisraketti. Ja hirveä hävittäjä oli heti kääntynyt toisen jälkeen…
Tämä oli paennut toisaalle, saavuttaen siten parin kilometrin etumatkan, mutta kostaja läheni peloittavan nopeasti. Kuin kuolemankauhun vallassa se kääntyi takaisinpäin kasarmin suojaan, mutta armottomana, hirmuisena kuin kuolema seurasi toinen. — Päällikkö karjui ilosta, komentaen kaikki tykkien ja kuularuiskujen ääreen — lentokoneet lähenivät, lähenivät…
Pian vainooja jo oli vainotun yläpuolella, mutta viimeksi mainittu olikin jo kasarmin kohdalla. Päällikkö antoi merkin; koko kasarmi tuntui olevan yhtenä huumaavana räiskeenä, räjähtävien pommien savutöyhdöt ympäröivät vainoojan kuin suunnattomat pumpulikasat laajeten kokonaisiksi pilviksi — mutta se oli liian nopea, liian korkealla!
Se on kohdalla, se hiljentää vauhtia —. Vainottu kääntyy taas kasarmin kohdalle — toinen seuraa varjona yläpuolella kranaattien räjähdyksistä välittämättä. Päällikkö karjuu, uhkaa ampujia raivoisasti kiroten…
Mutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen miltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee toisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti, miten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, poispäin — muuttuen yhä pienemmäksi.
Silloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä, toivovansa — ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta raikkaan kirouksen, toisen…
Mutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän tarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko ruumistaan myöten —. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone on jälleen kääntynyt.
Koko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän äänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta joukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet: näytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä…
Mutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten siirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän hengitystään — jotkut tarttuivat päähänsä.
Huimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi kierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla — niinkuin kotka, joka valmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun.
Äkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen…
Ja kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat he niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine miehineen ei enää ollut olemassa. — Sen ympäristökin, koko laaja kukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana.
Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten se nopeasti katosi etäisyyteen.
Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta, sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti — ikään kuin olisi unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä:
— Julia! Hän elää vielä!
Sitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla:
— Lääkäriin! Lääkäriin!
Hän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen vauhtia.
Marcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n tuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan:
— Kun pääsisi nopeammin — nopeammin…
Ja hetken kuluttua:
— Ahaa!
Sitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi:
— Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa?
Tuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan lentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut.
— En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.
Marcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä jyrkemmin, jyrkemmin — Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja tarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui ja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni yhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää, että Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella tahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä — ja hän aikoi pyytää Marcusta hiljentämään.
Mutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä edessäpäin oli pieni kaupunki!
Marcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi:
— Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa.
Ihmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui aivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat liehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus pysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto.
Marcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti.
Heti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko hattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia silmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin yksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja:
— Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän!
— Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu!
— Te olette pelastanut meidänkin henkemme!
— Jumala teitä siunatkoon!
— Emme teitä koskaan unohda!
— Eläköön, eläköön!
Marcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän huusi läpitunkevasti:
— Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu — hän kuolee! Lääkäri! Paarit!
Pian!
Tänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä kuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa, hänen, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä — sen tähden se vaikutti järkyttävästi joukkoon.
Jokainen olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat hääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja:
— Täällä on!
— Täällä on lääkäri!
— Hakekaa paarit!
Sen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen hypähti kaksi — kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän puheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone loukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian alas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä.