TUHANTEN RAKKAUDELLA VIHITTY.
Kuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen käsivarteensa — ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit häärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi heidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus odotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä:
— Hyvät herrat! — Jääkö hän elämään?
Hetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri:
— Jaa — ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä.
Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen — hän oli tuntenut tavattoman raatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä tuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty hänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen toistamiseen vapisevin huulin:
— Hyvät herrat — onko se totta?
— Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä.
Vieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja liikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja suuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä — puhuen nopeasti, omituisen vieraalla äänellä:
— Veljeni — mikä onni! — Hyvät herrat! Olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa…
— Te olette tehnyt meille niin suuren työn, ettemme voi sitä koskaan korvata! puhui eräs nuori lääkäri liikuttuneena.
Mutta Marcus oli jo Julian luona, hän syleili niin rajusti tyttöä, että tämä tuskin voi hengittää — ja suuteli häntä kuiskaten riemukkaasti:
— Rakas… Rakas… Nyt on kaikki hyvin.
Hetken kuluttua tuli sama nuori lääkäri lähemmäksi ja sanoi:
— Huomenna hän jo voi verraten hyvin! Illalla voitte tulla häntä katsomaan. Minä lähden etsimään hänelle vain jonkin rauhallisen paikan.
— Sitten me myös tulemme ulos! huudahti Marcus.
Kun Julia ja Marcus käsi kädessä ilmestyivät portaille, hämmästyivät he suuresti: suunnaton, odottava väkijoukko tervehti paviljongin edustalla heitä äänekkäällä riemuhuudolla.
Marcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies viereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat langattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun panssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä tänne — aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät vallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla, mutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki, vapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä.
Kuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi:
— Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta kuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan keskuudessamme…
Taas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus hämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut sattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa — jonka jokainen hänen asemassaan olisi tehnyt.
Kuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena vetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä:
— Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut, hänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä…
Marcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat ja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut lääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat:
… niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa haihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään…
Monet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he viittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen vanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä:
— Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta muistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän on voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on urhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. — Ja minä luulen, ettei tässä joukossa ole ainoaakaan, ken ei palavasti toivoisi heille onnea — jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän elämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei nyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä nuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta, puhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi, inhimillisempi — Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia kauhuja — sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he kauan ja onnellisina! Eläköön!
— Eläköön!
— Eläköön!
Huudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui, että ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi — mahtavan tuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään ajattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen yliluonnollisen hurmauksen vallassa:
— Marcus — rakas — tämä on ihanaa! Marcus — tämähän on meidän hääpäivämme! Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille onnea! Rakkaani…
Hän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat silmät täyttyivät kyynelillä.
Yhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä onnittelevat morsiusparia — riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan heitä.
Mutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä kumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti nousevan suoraan sydämestä — näkyi kyyneleisiä katseita.
Ja Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita kasvoja — mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja niinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä:
— Pieni raukka — sinä olet nähnyt nuo kauheat näyt…
— Oliko miehesi kotona?
— Miten kaunis ja nuori sinä vielä oletkaan, lapseni!
— Jumalalle kiitos, että kuitenkin pelastuit!
Ja eräs harmaatukkainen nainen syleili ja suuteli häntä kysyen lempeällä, sydämellisellä äänellä:
— Onko sinulla pienokaista, lapseni?
— Ei, nyyhkytti Julia hiljaa.
— Se oli onni — sillä ajattele, että hän olisi jäänyt sinne —. Älä itke, lapsi raukka — sinä tulet olemaan hyvin onnellinen! Sinä olet vielä niin nuori. Minä tulen tervehtimään huomenna…
— Niin, tulkaa rakas äiti…
Vanha nainen poistui, ja puristaessaan hänen kättään tuntui Juliasta siltä, kuin hän olisi saanut toisen äidin, joka rakasti häntä yhtä paljon kuin hänen omakin äitinsä.
Aivan kuin suloisen huumauksen vallassa Julia näki, että paviljongin eteen tuli auto. Marcus tarttui hänen käsivarteensa, he nousivat siihen — ja sitten hiljaa eteenpäin joukon lävitse; iloisia huudahduksia, hymyileviä kasvoja, liehuvia liinoja…
— Tämä on aivan kuin lähtisimme häämatkalle…
— Oi, ajatteletko sinäkin niin? huudahti Julia kiihkeästi keskeyttäen.
Uusi pormestari kumarsi hiukan, lausuen sydämellisen kohteliaasti:
— Olkaa hyvät ja astukaa tilapäiseen asuntoonne!
Sitten hän ojensi käsivartensa Julialle. Samassa tuli heidän jäljessään Juliusta hoitava nuori lääkäri ja ilmoitti, että Julius voi hyvin; oli juuri tullut tuntoihinsa ja sitten nukkunut. — He lähtivät keventynein mielin ylös punaisen maton peittämiä portaita.
Eteisessä tohtori pysähtyi ja selitti matalalla äänellä, että talo kaikkineen oli heidän käytettävänään, ja pyysi hartaasti, ettei Marcus tekisi pariin päivään kerrassa mitään.
Hän aikoi jo lähteä, mutta kääntyi sitten ja lisäsi matalalla äänellä:
— Unohdin mainita, että makuuhuoneen kalusto muutetaan kokonaan — mutta se ei tule teitä häiritsemään: muuttomiehet kulkevat toisia portaita.
— Älkää nyt meidän tähtemme…
— Rakas ystävä, keskeytti tohtori sydämellisesti hymyillen. — Sallikaa meidän itsemme tähden tehdä jotakin! Sillä meidän olisi paha olla, ellemme saisi edes mitään…
Tohtorin puhe keskeytyi, sillä alhaalta juoksi sotilaspukuinen lähetti ja ilmoitti hengästyneenä:
— Lentokone — kaukana etelässä… Tähystäjä ilmoitti…
— Auto! käski Marcus lyhyesti, juoksi sisään Julian luokse, samassa takaisin — ja ulos! Tohtori juoksi suoraan ulos ja huusi kaikin voimin väkijoukolle:
— Tie auki! Tie auki!
Ja pitkin katua kuului nopeasti etenevä, kaiuntapainen huuto!
— Tie auki! Tie auki!