UUTEEN ELÄMÄÄN.
Salin loistokello löi seitsemän.
Julia oli koettanut lukea, mutta nyt hän ei enää voinut, hän hypähti seisoalleen entistä levottomampana.
— Missä Marcus viipyy? hän mutisi hiljaa.
Sitten hän sammutti sähkölampun eräässä kulmahuoneessa ja veti ikkunaa peittävän paksun samettiuutimen syrjään.
Ei, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta — niinkuin kaikki asukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli — vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Hän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä loistavasti sisustetuissa huoneissa…
Julia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin illallispöytää heitä varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan miten kaikki huolehtivat heistä — aivan kuin kaikkein rakkaimmista omaisistaan.
Julia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja hänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli kokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin — se oli muuttunut kuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno kalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui suloista kukkien tuoksua.
Julia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää höyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon, puolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen ruumiinsa lävitse — hän hengähti syvään.
Mutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista jyminää… Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin vasaran — hän tunsi notkeat, kevyet askelet… Ovi aukeni…
Astuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan mielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli pukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin.
Marcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon solakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen:
— Sinä tulit — Marcus!
He istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti:
— Olen niin pahoillani, että sinun täytyi kolme pitkää tuntia täällä yksin odottaa, rakas… Mutta kun… Niin! Saitko tiedon, että se oli vallankumouksellisten lentokone?
— Sain, sain! huudahti Julia. — Kiitos sinulle, että heti lähetit tiedon — olin niin huolissani…
— Se pudotti tiedonantoja, joissa ilmoitettiin, että huomenna on X:n pääkaupungissa kaikkien maiden työväen ja sotilasjärjestöjen yhteinen neuvottelukokous, jonne minunkin pitää lähteä.
— Milloin sinun pitää lähteä?
— Vasta myöhään aamupäivällä! vastasi Marcus reippaasti. — Meidän pormestarimme ja sosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja tulee mukaan.
— Teillä oli siis kokous — ajattelinkin sitä, kun et joutunut, puhui
Julia hellästi ja arasti tutkien.
— Katsos Julia, rakas — täällä ei ollut lainkaan puolustuslaitteita — yksi palkkalaisten panssariauto olisi voinut tykillään saada arvaamatonta tuhoa aikaan. Sen tähden kävin joka puolella varustamassa edes vähän. Miinoitettiin pari siltaa, kahdelle tielle pantiin sulut ja vietiin kumpaankin konekivääri lentokoneestani. Tästä talosta on löydetty pikatykki ja konekivääri. (Ajatteles, tämä palatsi on pienintä huonekalua myöten valtion; rakennettu sitä varten, että maaherra saisi välillä levätä täällä!) Nyt ne kapineet olivat tarpeen, lähetettiin kirkontorniin lentokoneiden varalle. Tulet sammutettiin kaikkialta, ja muutenkin on kaupunki nyt edes jonkinlaisessa puolustuskunnossa.
— Miten paljon sinä oletkaan toimittanut! kuiskasi Julia ihastuneena.
Marcus punastui ja sanoi hiljaa, ääni hellästi värähtäen:
— En olisi muuten voinut olla rauhallinen, kun sinä huomenna jäät tänne.
— Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja hetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä:
— Entä Julius?
— Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi siellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan?
— Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi — ehkä menemme illalliselle?
Marcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia selitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena:
— On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä — koko kaupungin asukkaat!
— Niin, he pitävät meistä sinun tähtesi! lisäsi Julia tulisesti.
He olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän ääressä toisiaan vastapäätä.
Kaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä — hekin olivat äänettömiä. He katsoivat vain toisiaan loistavin silmin.
— Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. — Minusta tuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta… Ensin niin kauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni… Koko entinen elämä ei ole mitään tämän rinnalla.
Tuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni — ikään kuin unessa Marcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan hymyillen autuaallisen näköisenä.
Silloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui syyttävä, ahdistava tunne — ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja hylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä.
Tuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta sitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus — ja huomaamatta hän kosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä hyvin olla voihkaisu.
Julia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:
— Rakas — mikä sinulle tuli — sano minulle!
Marcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä:
— Muistin vain kaikkia siellä olevia… Mutta älä sinä Julia vain…
Ei sitä voi enää auttaa…
Julian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten näytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut. Ja aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen vallassa:
— Niin, se on kamalaa — mutta sitä ei voi enää auttaa. Marcus, kuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi tehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää takaisin… Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin koetan unohtaa — tänään…
Marcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo loistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat…
Ennen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat syöksyivät mieleen yhtenä tulvana — hän jää niistä huolimatta elämään? Ympärillä kuolema ja hävitys — hänellä sanomaton onni? Hänen sielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa. Hänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen:
— Sinä todella — rakastat?
Hänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä nyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi hampaitaan — ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli todella liikkumaton, äänetön… Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy vain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan.
Jotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi rajun liikutuksensa — näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän pakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot lumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa Marcuksen jäntevää kättä vastaan — ja hänen äänessään kuvastui rajaton antautuminen, haltioituminen:
— Marcus, sano minulle — minä en ymmärrä… Minä tahdon tehdä jotain sinun tähtesi! Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan kuolla… Että käsittäisit — miten…
Marcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä — ja suuteli sitä kiihkoisasti.
— Oi Marcus — minä jumaloin sinua — minä en muuta voi… Sinä olet — minun jumalani! Oi nyt sinä hymyilet — ja minä olen siitä niin onnellinen! — Muistatko Marcus, että nyt on meidän hääiltamme?
Aivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli häntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana:
— Rakas — minun mieleeni lennähti liian paljon äsken — mutta en nyt enää… Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka kuiskasit tänään siellä — siellä… Miten se ensin tuli mieleesi?
— Pormestarin puhe — onnittelut — kaikki oli niin omituista — niinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme.
— Sinä olet siis minun pieni vaimoni? kuiskasi Marcus vapisevalla äänellä.
— Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena; hän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä. Niinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin. Ja hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi äidillensä:
— Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun tarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa, ellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu minulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä pelkäsin jotenkin — tätä iltaa… Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja — ja…
Julian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän tunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän lapsen rinnalla — ja käänsi kasvonsa poispäin.
Julia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet surullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen:
— Rakas Marcus… Oletko pahoillasi — että minä sinua sillä tavoin — pelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa:
— Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin… Katsos — kaikki on toisenlaista — kaikki on niin kummallisen sekavaa — ja minäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa — vaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan toisin. Sillä kuinka minä sinua saattaisin pelätä…
Julia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena:
— Julia — rakkaani.
Silloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle, hän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön tuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä sähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi ensi kerran, että hänen sylissään oli nainen — hänen nuori, ihana naisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan, joka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento rakasti häntä! Häntä huumasi…
— Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän kuiskasi hiljaa.
— Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin:
— Kuulehan, rakas — minä en ole tietänyt mitään elämästä… Nyt, nyt juuri tunnen sellaista, etten koskaan ennen — niinkuin heräisin — heräisin elämään… Elämä tuntuu niin kummalliselta…
— Niin Julia — vasta yhdessä me elämme täydellistä elämää… Ja muistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä?
Julia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa
Marcusta silmiin — ja kuiskasi sitten hiljaa:
— Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa uusi elämä — niinkö Marcus?
— Niin, pieni rakastettuni — sitä minä tarkoitin!
Tuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä. Hänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui ihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa, haaveksivasti:
— On niin kummallista ajatella sitä… Tuntuu aivan uskomattomaita, että me — sinä Marcus ja minä…
— Niin Julia — me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. — Kun vain sinä tahdot — rakkaani…
Julia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen huuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi:
— Minä olen sinun…