ONNEA MATKALLE.
Tuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin leveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken kuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin tuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä kömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan.
Ja aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden ympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin liikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului.
Sen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva kuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö: jokainen ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat "kaupungin nuorta pelastajaa".
Kun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen seurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti alas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa kohden.
Julia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän tarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä äänellä:
— Marcus… Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut ammutaan…
— En, en… Ole huoletta rakkaani!
— Lähdetkö sinä nytkin niin kovaa vauhtia? kysyi Julia arastellen.
Marcus puristi lujemmin tytön kättä ja kuiskasi tulisesti:
— Rakas! Älä vain kiellä — nyt minä tahtoisin mennä kaksi kertaa nopeammin! Senkin tähden, että ehtisin taas pian takaisin sinun luoksesi… Julia!
Marcus katsahti hiukan arasti väkijoukkoon, mutta kaikki näyttivät hyvin sydämellisiltä, ja muuan vanha nainen kuului hartaasti lausuvan:
— Jumala suokoon teille onnea, lapset!
Marcus kiirehti taas koneeseen; kun hän istahti ohjauspaikalle, puhkesi väkijoukko äänekkäästi huutamaan:
— Onnea matkalle!
— Palatkaa terveinä!
— Tuokaa hyviä uutisia!
— Onnea, onnea!
Marcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä:
— Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme!
Hän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että hän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia!
Noin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja lähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän — niinkuin hyppyyn valmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta.
Mutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät tunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin kauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen kone. Eikä mikään ulvahdus kuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen äkkiä syöksähtäessä vienoon vastatuuleen. Monet naiset kiljahtivat, peittivät kasvonsa.
Julia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun ilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla — ja hänen mieleensä välähti: rakastettuni on kuin uljas kotka!
Kotka…? Oo — kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin hän on kohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa. Nyt, nyt katosi…
Hiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton pehmeälle nahkaistuimelle.
Mutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken — ja hän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen.
— Oi — siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa!
Marcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi ojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi kaunis hymy.
Pormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen:
— Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on paljon sotaväkeä.
— Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he olivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja reippaammaksi.
Marcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta, kuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin puhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki näytti nyt valoisalta.
Julia!… Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti ja ihmetteli Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut ylhäisön nuoret naiset.
Tosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja kotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen.
Taas muistui mieleen eilis-ilta.
Se oli kuin suloista unta.
Marcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei vielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis taideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis.
Miten terve, tulinen ja luonnollinen hän olikaan! Äsken kehittynyt nuori nainen — ja kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsi. Marcus tunsi kiihkeän hellyyden läikähtävän olemuksensa lävitse — kuumana koskena.
— Jokohan pian tullaan C:hen? kysyi pormestari aivan kuin huolestuneena. — Mitä harmaata tuo on?
Marcus ojensi kiikarin sinnepäin ja sanoi hetken kuluttua:
— Se on C:n kaupunki.
Hän antoi miehelle kiikarin ja katsoi, miten tämän kasvot huolestuivat.
— Kyllä minä sitä pelkäsin, kun tänne ei päässyt puhelimella eikä lennättimellä!
Pormestarin ääni vapisi; hän ojensi kiikarin taas Marcukselle.
He olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu riehui useassa paikassa.
Hän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä joukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat heikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko oli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan.
He olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten näkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu, — hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina.
Saarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta tuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti sitten reippaasti:
— Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle!
Marcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi säännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin.
Marcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille sanoen lyhyesti:
— Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että me pakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen, vangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua ei ole. Minä kirjoitan piiritetyille.
Hämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi hänelle paperin ja lausui lyhyesti:
— Hyväksyttekö tämän? —
"Sotilaat! Toverit!
"Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää toverienne luokse — he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka eivät yhdy meihin, vangitaan.
"Ellette heti tämän saavuttua noudata kehoitustamme — täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n palkkajoukkoihin.
"Armeijan vallankumouksellisten komitea."
Pormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä:
— Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni!
Kirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään.
— Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua.
Ja sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin, ja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen yläpuolella.
He saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun putoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella.
Marcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten väliaikojen kuluttua:
— Sieltä näkyy valkeita liinoja… Kas, punaisiakin! Nyt — nyt ne lähtevät! Nyt ne alkavat juosta!
Marcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena:
— Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä!
Hän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin pormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä:
— Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme.
Hän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he laskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle.