HE EIVÄT TIEDÄ.
Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö.
Siinä näyttää olevan kaksi kaupunkia — toinen nukkuu, toinen valvoo.
Kapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden peitossa — ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin ihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi — jolloin taas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta.
He eivät tiedä mitään huomisesta.
Mutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää —. Katuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset ja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini virtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on suurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö — yhtä hillitön, ylimielinen ja huoleton kuin ennenkin.
He eivät tiedä…
Pääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla — se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä naisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat, salaperäiset tulet — ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien tuoksu.
Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja: ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista orkesterinsoittoa.
Kevyt illallinen on päättynyt.
Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella — suorastaan säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.
Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen tupakkahuoneeseensa.
— Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista tuntia!
— Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.
— Ainakaan hän ei voinut tietää mitään! vastasi pääministeri.
— Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.
— Niin.
— Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.
Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden vallassa:
— Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy…?
— Hm — tämä on todellakin — todellakin kummallista.
Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina — kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat.
Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa tanssia varten.
— Kunnioitettavat naiset ja herrat!
Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.
Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:
— Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu, käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset vieraani — että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme sodassa päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.
Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.
Kasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus, ikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet — ja sitten kajahti ihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat hehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä eläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät.
Pääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa. Ja kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli tilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään kuin huumaantuneina:
— Tulkoon hän heti!
— Hakekaa hänet tänne!
— Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle!
— Me tahdomme nähdä!
— Hakekaa hänet!
— Heti! Heti!
Lähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa ylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti autolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs suvaitsisi saapua…
Kaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun ovet avautuivat.
Mutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä huutoja:
— Missä hän on?
— Eikö hän tullutkaan?
— Mitä tämä merkitsee?
Kun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan vapisevalla äänellä:
— Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja pelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja tyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt — Kirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman.
Kuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä:
— Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa!
— Eivät he siitä niin pääse!
— Se on pelkurimaista!
— Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. — Ja se pysyy julistettuna kaikesta huolimatta!
— Hyvä! Hyvä!
— Lukekaa sähkösanoma!
— Hyvä!
Sähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin keksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen kasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä; sitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti ympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään.
— Mitä siinä on?
— Ettekö saa selvää?
— Kyllä — mutta, änkytti virkamies.
— No lukekaa sitten!
Virkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta kärsimättömiä, kiihkeitä huutoja:
— Mitä siinä on?
— Lukekaa heti!
— Lukekaa vihdoinkin!
— Heti paikalla!
— Heti, heti!
Silloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: "Poistukaa kaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa vähintään kymmenen kilometrin päähän. Ulkoministeri."
Hänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat katsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti naurahtikin — ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon esineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja alkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista rykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä, hermostuneita ääniä:
— Mitä tämä oikein merkitsee?
— Hyvät herrat, mitä tämä on?
— Selittäkää, selittäkää!
Silloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni:
— Tyyneyttä! Ei mitään hätää! Kutsukaa nopeasti tänne kymmenen lentokonetta. — Kaikki toiset nouskoot heti ilmaan vihollisia vastaan!
Syntyi sekava hälinä. Virkamiehet juoksivat puhelinkoppeihin, mutta palasivat heti takaisin kasvot kalpeina änkyttäen katkonaisesti:
— Ei toimi!
— Ei kuulu mitään — vastaanottoasema — särjetty.
— En voi ymmärtää…
— Nyt on kaikki hukassa…
Yht'äkkiä kuului vihlova, kauhusta värisevä naisen huuto:
— Jumalani! Täytyykö meidän kuolla? Jumalani, Jumalani!
Syntyi tavaton sekasorto. Naiset hypähtivät paikoiltaan läpitunkevasti kirkuen; näkyi lumivalkoisia kasvoja, tuijottavia silmiä, ja jalokivisormuksilla koristetut kädet vääntelehtivät kouristuksentapaisesti. Melusta erotti epäselvästi vain muutamia lauseita:
— Mitä ne aikovat tehdä?
— Nyt on kaikki hukassa!
— Jumalani, auta minua!
— Pelastakaa minut!
— Jumalan tähden, viekää minut täältä!
— Täytyykö meidän kuolla?
— Jumalani, Jumalani!
Pääministerin kasvot olivat kauhean näköiset; hän koetti puhua rauhoittavia sanoja, mutta hänen käheä äänensä hukkui meluun. Sillä kauhu oli vallannut useimmat miehetkin, äskeinen hymyilevä tyyneys oli kokonaan kadonnut — he astelivat neuvottomina edestakaisin, ja heidän katseensa harhaili kuin apua etsien. Kuului tukahdutettuja sadatuksia, käheitä kuiskauksia, naisten kirkaisuja, nyyhkytystä…
Yleisesikunnan päällikkö astui keskilattialle; hänen äänensä oli vieläkin terävä ja läpitunkeva:
— Kunnioitettavat naiset ja…
Silloin tapahtui jotakin uskomatonta, yliluonnollista: salin täytti kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, sadat sähkölamput himmenivät näkymättömiin: sitten kaamea räjähdys, palatsi vavahti perustuksia myöten — kaikki ikkunat särkyivät siruiksi…
Ja sitten alkaa kuulua joka puolelta samanlaisia räjähdyksiä. Koko kaupungin ikkunat lentävät sirpaleiksi, ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät — tuntuu kuin aukeaisi maa joka puolelta. Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, puolialastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen. Ja äkkiä sammuvat koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan. Jossakin, luultavasti linnoituksessa, jyrähtää muutamia tykinlaukauksia, mutta niiden ääni häipyy heti räjähdysten pauhuun.
Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta, mutta vielä kamalammilta näyttävät vieraat. Hyydyttävä kauhu on jäykistänyt heidän kielensä, koko olemuksensa; räjähdysten ilmanpaine jyskyttää heidän ruumistaan kuin raskaat moukariniskut, kaameat välähdykset sokaisevat heidän silmänsä… Voimakkaimmat miehet seisovat vielä lattialla äskeisillä paikoillaan, toiset istuvat tuoleilla kumartuneina, silmät suljettuina, painaen käsillään korviaan; muutamat ovat horjuen hiipineet ulos. Naiset ovat tarrautuneet miehiinsä, sulhasiinsa, rakastajiinsa hukkuvien suonenvedon tapaisella voimalla; näkyy pyörtyneitä ja kauhusta vapisevia olentoja, jotka ovat peittäneet päänsä kuin jäniksenpojat vaaran uhatessa — kuuluu tukahtunutta voihkinaa, vaikerrusta ja epätoivoisia rukouksia. Ja eräs hyvin hieno nainen tunkeutuu nelinryömin suuren pöydän alle — aivan kuin loistavahöyheninen, ammuttu lintu, joka viimeisillä voimillaan koettaa paeta pensastoon kuolemaan.
Esikuntapäällikkö on istahtanut nojatuoliin; ja jännittäen äärimmilleen ajatuskykynsä hän käsittää, että nuo kauheat räjähdykset lähenevät joka puolelta.
Taas pysähtyy ajatus; tylsänä hän tuijottaa kaupungin suurkirkon kupolia, joka leimuavassa kajastuksessa kohoutuu mahtavana ja ylpeänä taivasta kohden.
Mutta silloin leimahtaa entistä kauhistuttavammin, ja ylös ilmaan syöksähtää jotakin muodotonta, mustanpunaista; niinkuin kirkon paikalle olisi äkkiä auennut raivoava tulivuori — eikä sitten enää ole kirkkoa.
Äkkiä kuuluu takaapäin matalaa naurua. Se on kuin merkki…
Räjähdys tukahduttaa moniäänisen, kaikkialta kuuluvan purskahduksen.
Mutta kun sattuu muutaman sekunnin väliaika, tuntee esikuntapäällikkö hiustensa nousevan pystyyn.
Epäinhimillinen hohotus — harakkain inhottava räkätys, vihlovan kimeä uikutus, kuolevien hevosten hörhötys — kaikkein kammottavimmat, eläimelliset äänet kaikuvat hänen ympärillään.
Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä tuohon hirmuiseen kuoroon.
— Ei! hän kuiskaa. — Ei!
Vielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo ympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa vetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn.
— He ovat mielipuolia — mutta minä — olen minä! hän on kuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti ammottavan suun, hän lisää lujasti:
— He nauravat — mutta minä — minä katselen heitä, käsitän…
Mutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä, sininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin selkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään ei kuulunut — pää vain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän ikkunasta sisään — ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti hänen jalkojaan vastaan — pysähtyi…
Hän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen kurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus putoaa seinäin horjuessa — ja kuoleman hiljaisuus! Vihdoin hän hämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja korvakalvot ovat särkyneet.
Kaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen, näkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä.
— Ei! Minä olen minä! Ooh — hän ei kuule edes itse ääntään — hän katsoo tuskallisesti ympärilleen.
Hän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot — samassa tuntuu hänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu — ja tiilenpätkien ja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis.
Kaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa — hän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, nauravan suun.
Se lähenee, suurenee — se täyttää koko huoneen. Ja sen äänettömässä naurussa kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan olemuksensa; hän ei voi enää pidättää — yht'äkkiä hänen päänsä heittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen kaameata mökötystä pimeänä syysyönä…