DE MORTUIS…
— Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin.
Siellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten syöksähti heitä vastaan alapuolelta suuri tumma hahmo: lentokone! Ja heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs — niitä tuli kokonainen pitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin parvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt eteenpäin — verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne ne katosivat pimeyteen — ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä!
Marcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä muisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: "Alas!"
Julius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä oli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne mahdollisimman nopeasti.
Muutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus juoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä:
— Mitä tämä on? Ne olivat — olivatko ne todellakin vihollisia?
Antonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän hypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja Marcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä:
— Mitä minä olen tehnyt — mitä, mitä minä tein?
Sitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti koneellisesti kaulaansa — siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se nousi ylemmäksi…
Kolme miljoonaa — pienokaisetkin. — Hänen hengityksensä korisi, rautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille — se tuntui kiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän nyt hulluksi? Eihän koskaan ole… Kuoleeko hän?
Marcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen tukahtuneesti:
— Pian se nyt tulee — ja minun tähteni! Mihin, mihin minä menen?
Niin, minä myöskin astun helvettiin!
Marcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli Antoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin puhuen liikutuksen vallassa:
— Veli raukka — koeta rauhoittua — eihän se sinun syysi ole, veli.
Eikä sitä voi enää auttaa.
Antonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä:
— Se on minun syyni. Minä olen ne valmistanut. — Hän ajatteli hetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. — Niin! Ei ilmaiseksi! Ei ilmaiseksi — ei!
Sitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti:
— Kiitän sinua — olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois jos tahdot, sillä… Niin, tahdotko mennä?
— Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen.
— Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin — niin, en tule!
Kuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti:
— Minä olen paikallani.
Antonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa. Sitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään, ja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja epätoivo:
— Veljeni — niin, teitä molempia pidin veljinäni — Kuvittelin niin paljon, ja näin kävi. — Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä tapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt — hyvästi.
— Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. — Älä — älä…
— Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri — viimeiseksi — sillä teitä yksin minä olen rakastanut.
Julius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo näky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen kerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti matala ääni — aivan kuin surumarssin viimeinen akordi:
— Hyvästi, pikkuveli…
Marcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen kuiskauksen:
— Marcus — koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut — sillä sinun täytyy elää.
Viimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan sydämeen:
— Muista Aureliaa!
Samassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen taivaan… Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi häämötti kohotettu nyrkki — ja tyynessä yössä kajahti terävänä, uhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle:
— Muistakaa tämä yö!
Kuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä kiiriskeli taivaanrannasta toiseen — syöksyi Antoniuksen kone uhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen.
Kaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset jymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua.
Marcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa olivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti yhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen.
— Julius — minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten tämä? Ja tuolla — tuolla, katso nyt!
Hänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat — hän ei selviytynyt…
Julius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen. Siellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän ylitseen kaameana ryskeenä — niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat raivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa.
Mutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä. Ja tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta automaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen.
Marcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti:
— Jospa nyt on jo myöhäistä! —
Marcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä: miljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt äärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä sokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, — ja silloin punaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi.
Lähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä säästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä, vähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa lentokonemuodostelma — aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut, jotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden alapuolella — ooh!
Silloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän tuleen — ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. — Hän oli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin herpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa! Hän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja hän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli — yläpuolelta hänen koneensa näkyi…
Antoniuksen kone — joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä eteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina sirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen.
Heti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan vihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin nuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden toisensa jälkeen.
Sitten Marcus näki kamalan näyn.
Antonius pudotti taas pomminsa — mutta vihollisen kone ei räjähtänytkään! Pommi räjähti alhaalla heidän syntymäkaupungissaan. Ja Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin sovittelevan hetkisen — ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin.
Eihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt — kun putoilevat pommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa! Viholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä pienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin jäänyt tänne — kunhan vain määräys tuli täytetyksi!
Marcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan — ja lentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli tuhottu ensimmäiseksi.
Hurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen kohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen konekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli erittäin hyvät panssarit.
Marcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle…