KADOTETTUJEN HUUTO.
Marcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen kierrellä hiljaa ylöspäin.
Hän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä — leimahdukset lakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä.
Mutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi he olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi kappaletta — ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista!
— Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että tämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa.
Marcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän ymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut.
Marcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus — hän pelkäsi tulevansa hulluksi.
— Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen kauhistuneena. — Jospa tuo onkin mielipuolen harhanäky?
Marcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen on täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään, aaltoilevaan tulimereen — johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut kolme miljoonaa ihmishenkeä.
Tulimeri…? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi äitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän nyt näki helvetin.
Kauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen:
— Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein kiduttavimman kuoleman.
Samalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan yli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto.
Tuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa; koneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä — niinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa.
Tuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä, sen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman, mustanpunaisen savupilven alta. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia ihmisiä — ja heidän täytyi kaikkien vähitellen…
Taas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin äsken.
— Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. — Jos helvetti olisi, niin sielläkään ei voisi olla noin kauhistavaa! Ajattele: ne tukehtuvat nyt juuri — nyt… Eikö — eikö se jo taukoa?
Marcus tukki korvansa, mutta se kuului — kuului… Hän lisäsi koneen vauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan; moottori alkoi vimmatusti surista — mutta se oli kuuluvinaan sittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen naurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä:
— Äiti, äiti!
Vieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä päästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin. Toinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät hänen silmiensä editse.
— Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. — Lähdetään jonnekin täältä.
Missä Antonius lienee?
Julius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin:
— Minä näin hänen silloin heti — kohoavan ylöspäin.