HIRMUISIA HETKIÄ.
Marcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä levottomuutta.
Hän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä kaikkea entistä hirmuisempaa.
Koko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan tuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma leimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi. Vaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja pitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin olisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He paiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia — ja siellä oli tuo riehuva helvetti!
Isku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi käsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta vauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään — ja helvetti läheni.
Siinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain puolella nopeudella. Salamannopeasti täysi vauhti, viimeinen epätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä olento ankarasta ponnistuksesta — mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan!
Mutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus näki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala pauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: myöhäistä!
Savu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli vinhasti pyörivinään ympäri — ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä jyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi lisävauhdin venttiilin auki — pian, pian ylöspäin!
Sitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas hän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti, kuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta.
— Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista, ihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki!
Nyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin kuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla — pyörtynyt…
Marcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän itse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua — ja he olisivat pudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan sulatusuuniin.
Hän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa olisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet hirmuisesta kuolemasta.
— Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat paikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt.
Marcus alkoi kuunnella.
Ei — ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien kauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet — he eivät enää tunteneet tuskaa.
Mutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi — se pauhasi mahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului toisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää.
Marcus päätti laskeutua alas — mutta mihin! Hän ei tietänyt enää, missä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi.
Silloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se kiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme — se värisi kuin saaliinhimosta.
Joen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön huviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä, autorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen yläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin.
Kirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean renkaan: autoradan.
Aavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko siellä valkopukuisiakin — syysyönä?
Sieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman jännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan — että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen.
Hän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle kilpa-ajokenttää.
Hän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli pitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä voimakkaampana, oli niin suloista levähtää — hän oli nukkumaisillaan.
Mutta silloin huuto kuului lähempää — se oli…
Hän katsahti taakseen — ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi heitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto — niin siitä ei saattanut enää erehtyä — se oli niin hirvittävä kuin susilauman riemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan lumeen.
Julius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä:
— Ne tulevat tappamaan meitä.
— Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen välinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän hypähti seisoalleen huudahtaen:
— Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu ilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon!
Jo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä — ja onnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan.
Marcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin lähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut. Hän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin:
— Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa!
Vaivoin hän kuuli oman äänensä!
Onneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran panssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari miestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin, tarttui konepistooliin ja huusi hurjasti:
— Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa!
Konepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti:
— Kuolema lasten pyöveleille!
— Pian tuleen! Tuleen!
— Konna, missä on lapseni!
— He pääsevät omaan tuleensa!
— Pian paistumaan!
— Paistumaan! Paistumaan!
Vieläkin Marcus viittoili ja huusi kaikin voimin. Äkkiä muuttui joukon huuto hurjan voitonriemuiseksi — ja hän tunsi, miten raudanluja, luinen koura tarttui hänen niskaansa.
Marcus käännähti rajusti ja iski samassa hyökkääjää kyynärpäällään rinnan alle; mutta koura ei hellittänyt, kynnet tunkeutuivat vain ihoon kuin petoeläimen kynnet. Marcus ponnisti kaiken voimansa, pudotti hyökkääjän ja huudahti läpitunkevasti:
— Ammu!
Parikymmentä miestä koetti parhaillaan kiivetä koneeseen, mutta kun konekiväärin terävä rätinä puuskahti miltei heidän kasvoilleen, vaikeni huuto, ja useimmat kääntyivät pakoon.
Julius lopetti, ja samalla hetkellä Marcus huusi läpitunkevasti:
— Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen ystävä?
Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut, toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden väsynyttä itkua kuului kaikkialta.
Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän pienokaistaan.
Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.
Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi menettelyään.
— Ystäväni — ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. — Minä kyllä ymmärrän, että…
— Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.
— Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te — muistakaa vain, miten te…
— Niin, niin, meissä oli syy!
— Hyvä on! Hyvä! Hyvä!
— Te olette ihmisiä!