I.
Oli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus.
Pienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien loistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto teräksenharmaana, solakkana — aivan kuin laukaisuun valmis, jättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä vihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton kulkue — kuin kohiseva, vastustamaton virta.
Mutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä kolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman suurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun hirviöitä — siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat lentokoneet.
Tämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden keksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli nimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä.
Hän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen; kulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit, mutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima, ettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut, jäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen katsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa.
Marcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä puvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla: joka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli, toisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita — ja komppanian jäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni pikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen jono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja ampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua jalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen — ja taas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita kuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä, joissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja lähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain.
Marcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien jyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti ylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan.
Marcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi: tämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan oli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sellaisena.
— Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan hätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi väkinäisesti hymyillen:
— Ei mikään, miksi niin luulet?
Marcuksen tuli paha olla: ystävän kasvoissa kuvastui jokin salainen tuska; hänen suuret, mustat silmänsä näyttivät vajonneen entistäänkin syvemmälle, ohimoilla näytti tukka entistä harmaammalta — ja hän oli vasta 35-vuotias!
— Minusta vain tuntui — ja sinähän olet laihtunutkin viime aikoina! sanoi Marcus.
— Olenko? En ole kai oikein terve…
Marcuksen mieleen muistui, että Antoniuksen molemmat veljet oli viime maailmansodan jälkeen ammuttu sotaa vastustavaan salaliittoon kuulumisesta. Kun hänen oma isänsä oli samaan aikaan surmattu kadulla, hän tunsi karvasta katkeruutta ja hänen mieleensä lennähti epämääräinen aavistus, että veljiensä tähden Antoniuskin kärsi.
Marcuksen ajatukset keskeytyivät, sillä tuulispäänä syöksyi kevyt tykistö lujissa autoissa esiin. Autojen edessä oli lumiauran näköinen panssari ja tavattoman voimakkaat koneet, joiden jyske täytti ilman huumaavalla pauhulla; jonon loppupuoli peittyi pölypilveen.
Nyt kuului kumeata jytinää, ja valtavan suurissa autoissa lähenivät 30-35-senttimetriset haupitsit ja kenttätykit. Kivikova kenttä vapisi niiden alla, ja Marcuksesta tuntui ikään kuin muinaisajan hirviöt olisivat siinä raskaasti ähkyen ja huohottaen kömpineet ohitse. Mutta vielä valtavampana häämötti kentän toisella puolella rivi 48-50-senttimetrisiä mörssäreitä — ikään kuin siellä olisi istunut parvi jurakauden jättiläisliskoja — mustat, ammottavat kidat kohotettuina taivasta kohti kuin uhkaavaan irvistykseen.
Raskaan tykistön jälkeen lähenivät vuoristojoukot. Ensin tuli joukko ratsastajia konepistoolein aseistettuina; sitten toisia, joilla varahevosen selässä oli keveitä pikatykkejä, jalustoja ja kilpiä; sen jälkeen ampumatarvikeosastot, sitten jalkaväkeä.
Marcusta alkoi taas kyllästyttää; hän tarttui kiikariinsa ja ojensi sen kaupunkia kohden!
Nyt hän vasta huomasi, että miltei kaikki kentänpuoleiset parvekkeet olivat väkeä täynnä. Eniten näkyi naisia vaaleissa puvuissaan, ja monet vilkuttivat innokkaasti nenäliinojaan…
Ensin Marcus ei käsittänyt, mutta sitten hänelle yhtäkkiä selveni — nehän olivat täällä olevien morsiamia tai nuoria rouvia, jotka tahtoivat näin ilmaista, että he nytkin ajattelevat vain rakastettujaan. Tosin nämä eivät voi vastata, mutta lienee ainakin suloista nähdä noiden valkoliinojen liehuvan.
Marcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa hänkin, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi omituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan.
Ei — mitäpä Aurelia minua katselisi! — Marcus ajatteli katkerana.
Ja sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi taas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat kohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään tämän sanoja, silmäyksiä… Miten hän kerrankin…
Jospa hän sittenkin — ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa.
— Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen äänen.
Marcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa veljellisen katseen änkytti hiukan punastuen:
— Katsos veli — ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle toissailtana puhuin.
Antonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti:
— Älä vain veli, luota liiaksi onneen. Koeta ajatella myös pettymystä — sitten on helpompi, jos — jos se sattuisi tulemaan.