II.
Äkkiä kuului vihlova vihellys, ja kolmesataa moottoria alkoi yht'aikaa surista, kolmesataa lentäjää tarttui ohjauslaitteeseen.
Kajahti terävä kiväärinlaukaus — ja aivan kuin sitä säikähtänyt lintuparvi kohosi kolmesataa konetta valtavana, tiheänä parvena ilmaan. Vasta siellä korkealla ne silmää hivelevän säännöllisesti järjestyivät yhteen ainoaan ympyrään, joka alkoi hurjasti vonkuen pyöriä kentän kohdalla aivan kuin maailman suurin vauhtiratas.
Mutta tätä mahtavaa näkyä ei tällä hetkellä kukaan katsonut. Paikoillaan seisovat sotajoukot, esikuntaupseerit, ylipäällikkö, kaikki tuijottivat henkeä pidättäen uusia, oudonnäköisiä koneita, jotka nyt ensikerran lähtivät lentoon julkisesti.
Marcus tunsi omituista jännitystä, odottaessaan koneensa vieressä, sillä hänen piti lähteä ensimmäisenä.
Kajahti terävä kiväärinlaukaus; hän hypähti notkeasti paikalleen, sanoi jotakin apulaiselleen ja pani moottorit käymään.
Kone alkoi ankarasti täristä, surina oli ihan korviasärkevä; mutta kun hän väänsi äänensammuttajat paikoilleen, se vaimeni omituiseksi huminaksi, ja sitten hän lisäsi moottoreihin täyden vauhdin.
Kun lähtölaukaus oli pamahtanut, kuului tuhansista kurkuista ihastuksen ja hämmästyksen huuto, sillä niinkuin suunnattoman suuri, ammuttu raketti syöksähti ilmaan ensimmäinen kone; sitä seurasi kolmenkymmenen sekunnin kuluttua toinen, kolmas: aina kolmenkymmenen sekunnin kuluttua uusi — aivan kuin ihmisjärjen käsittämätön jättiläismörssäri olisi niitä nopeasti sylkenyt kidastaan. Ja viimeiset kaksi oli sidottu yhteen rinnakkain — se näytti vielä kummallisemmalta!
Huuto oli ehtinyt jo hiukan vaimeta. Mutta silloin saapui ensimmäinen lentäjä tuon mahtavan, vinhasti pyörivän ympyrän ulkolaidalle — ja lukemattomat ylöspäin kohotetut kasvot kalpenivat oudosta hurmauksesta, huuto kiihtyi, se muuttui puolittain kauhunhuudoksi; epäselvästi erotti sen joukosta muutamia naisten kirkaisuja:
— Kauheata!
— Jumala auttakoon häntä!
— Tuo on hirveätä!
Kun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin, valtasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä jyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän antoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä — ja sitten…
Kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin antoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen viistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän saavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen, joka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua näytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta.
Lentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen vauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma ulvoi ja vonkui — niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon parvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä.
Vilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää niinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita…
Ahaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja — väkijoukot osoittavat suosiotaan. Ne vilkuttavat hänelle. Oi! Hän olisi tahtonut lentää vielä hurjemmin!
Mutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä kiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen kierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin.
Armeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja kuiskasi jännittyneenä:
— No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen?
— Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen miltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä!
Ylipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti:
— Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin minä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen naapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut etunenässä!
— Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. — Tulen olemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne.
Ylipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti:
— Hän on todellakin jo sangen korkealla.
Niinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä ylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy sinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei taukoa — se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä, niinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa — niinkuin varjo…