III.
Marcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten vastakkaiseen suuntaan — vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen.
Nyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän katsoi alas huimaavaan syvyyteen.
Kaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä oli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain vaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen rivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti jokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää katsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät hyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen kohdalla…
Yhä korkeammalle kohoaa Marcus — ja hurja riemu täyttää hänen rintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan koneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan tarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin toiset.
Alkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja puki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan korkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan ennen.
Ilman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka moottorit kävivät täyttä vauhtia — mutta hän kohosi!
Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä vilusta — mutta mitäpä siitä — hän kohosi sittenkin, jatkuvasti!
— Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen.
— Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi lainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa ääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta.
Hänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen pyrstöön ja pudotti sen alas.
Se oli sovittu merkki korkeusennätyksestä.
— Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle, ettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen nyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta.
Koneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti. Marcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti, ohimoissa jyskytti ankarasti… Mutta kun he sitoivat suulleen hengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta.
Marcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti hänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä, omasta maailmastaan… Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma oli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret, suuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse. Koko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti salaperäinen, läpinäkyvä verho… Sitä katsellessaan Marcus tunsi itsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh — lapsellisuuksia! Ylöspäin!
Mutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi. Uudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska hän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin…
— Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan kuvastui kauhu.
Sanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen liukua alaspäin.