IV.
— Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen! virkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. — Se olisi vahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä.
— En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen. — Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä vahingoittanut konetta.
— No toivokaamme siis, että hän vielä palaa.
Komentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä kiihkeästi huudahti:
— Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä!
Samalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti hämmästyneenä:
— Miten tiedätte…?
— Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen viestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti kädessään ja toi suoraan komentajalle.
— Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra kenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä kenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti:
— Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä — niin päästään loppuosaan!
Samassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa panssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen lisäksi konepistooli.
Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita, taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita. Palkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan aikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun lisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä sotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin erittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti, nytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja.
Kukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli laskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi.
Antonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä onnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen näköinen.
— Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena.
— En, olen vain väsynyt. Mutta sanohan, mitä tuolla tapahtuu?
He katsoivat jännittyneinä, miten palkkajoukkojen ohiajettua poliisiparvi riehui väkijoukossa; kuului epäselviä kirouksia, tuskanhuutoja, ja kaikki peittyi pian sekavaan hälinään ja väentungokseen…
— Siellä nähtävästi vain vangitaan röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kutsuneet pyöveleitä — pyöveleiksi! puhui Antonius katkerasti.
— Kuulehan ystäväni! kysyi Marcus vilkastuen. — Onko siinä perää, että palkkajoukoissa on vankilasta otettuja murhaajia?
— Totta se on. Muutetaan vain mahdollisimman kauas kotipaikoiltaan, annetaan uusi nimi, värjätään tukka ja urhoollinen palkkasoturi on valmis.
— Se on inhottavaa! kuohahti Marcus, ja hänen kasvoissaan kuvastui entinen tarmo.
— Miksi niin! puhui Antonius karmivan ivallisesti. Nehän ovat heti ammattitaitoisia! Ja palkkakin on sen mukainen; toiset saavat vain hiukan tupakkarahaa ylläpidon lisäksi, kun sen sijaan monet vapaaehtoisesti joukkoon yhtyneet murhaajat saavat kerrassaan suuria palkkoja. Minäkin tiedän erään entisen maalaisrengin, joka saa everstin palkan. Hän näet on parhaimpia pikatykin "ohjaajia" koko joukossa!
— Mutta minä kuulin, että miehistössä on kaikilla sama palkka! virkkoi
Marcus hämmästyen.
— Vain muodon vuoksi! Jokainen saa suljetun kotelon, eikä kukaan todellisuudessa tiedä toisensa palkasta. Kas niin! Nyt ne ovat menneet, pian esittää teatterinjohtajamme tämänvuotisen näytäntönsä.
— Sanotko sinäkin hänestä niin? kysyi Marcus.
— Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki omituisuuksillaan! Ja sen tähden…
Hänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus.
— Nyt se alkaa! Katso itse!