V.

Heti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän keskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli viidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän ihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja muuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten, että ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet, suuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit; seuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden mukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä lähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät.

Kun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta alkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa hurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä alkoi pyöriä!

Ensin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä vinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin hiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä mahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan hirvittävää vauhtia… Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä lentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri ilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla — samanlaisena säteikkönä.

Jospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen, mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli kiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi… Tuhannet moottorit paukkuivat ja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä, irroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien alla tuntui maa tuskasta värisevän…

Marcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä.
Se kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat.

Pikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia 28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut olleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka antavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan kuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua sylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira. Siihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa, koko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin ankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät olevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut…

Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi pysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen tielle asettuu…

Ihmistä ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta, mitättömältä kääpiöltä.

Ja ihmisyys!

Niin — se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.

Ystävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt tapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan.

Sattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja silloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon huuto.

Antonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta hätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun keskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja tuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja huusi hurjasti:

— Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden viimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä…?

Marcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina ollut niin kylmä.

Samassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen ulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli.

Moottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin raivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto salamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto lennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto hypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen. Onnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa — ja sitten tomupilvi peitti kaiken…

Ystävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin kuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen.

Kun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä lääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella paarilla jotain muodotonta, liikkumatonta…

Marcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä tänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia, jonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat, tummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja hän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti…