VI.
Ystävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin kotiin.
Kun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin anteeksi pyytäen:
— Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen valvonut liiaksi viime aikoina.
— Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. — Minä olen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli! Sen täytyy olla totta, mitä äsken sanoit — tuo on liian mieletöntä.
— Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius taas hetken kuluttua.
Silloin Marcus seisahtui katukäytävälle, tarttui lujasti ystävänsä käteen; hänen harmaissa, terävissä silmissään ja hillityssä äänessään kuvastui sisäinen innostus ja voima, aivan kuin hän olisi lausunut kalliin valan:
— Tahdon.
— Koeta siis saada keksintösi valmiiksi, sanoi Antonius hiljaa, painokkaasti. — Jos onnistut, niin ilmoita ensin minulle. Neuvotellaan sitten, mitä on tehtävä.
— Minä lupaan sen! — vakuutti Marcus juhlallisesti. Sitten hän puristi lujasti ystävänsä kättä ja lähti yksin asuntoansa kohden.
Mutta ajatukset pysyivät itsepäisesti kaikessa, mitä hän tänään oli kokenut; sitten hän tietämättään mutisi hiljaa:
— Olen ollut sokea.