ISÄ.
Yksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut sekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään.
Mutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi vastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä jotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston!
Mutta täällä hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei kuulu…
Kun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei tuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia hän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut hänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet.
Marcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän ääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta.
— Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana.
Mutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli syyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja, jotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa — ja aina sama pyöveli!
Viha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän; se lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden likaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset. Entisyys, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi hänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen editseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä.
Mikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti suunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat levinneet yli maan — niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja harmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus ja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään annettavaa — ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat. Ei herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään.
Marcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa takaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä — kuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen ympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan. Marcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja kylmä kuin jää.
Marcusta puistatti vieläkin tuo näky — ja hän muisti edelleen, miten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan, määräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot hyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin — ja poliisit ampuivat kokonaisia joukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten ylitse — niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena.
Silloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten useat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin; seurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema näytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta valtakunnasta — sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla koneilla varustetut joukot…
Ja kapina kukistettiin.
Samaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin kevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot noilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat panssariautot pikatykkeineen.
Se oli peloittava joukko.
Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot saivatkin heti näyttää kuntoansa.
Silloin isäkin kuoli…
Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo — hänen elämänsä, palautui taas Marcuksen mieleen.
Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä, nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki liiankin hyvin.
Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli — ja kauhistui nähdessään hänet.
Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.
Mutta ilme oli kamalin — Marcuksen sydäntä kouristi.
Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä. Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu — ikään kuin hän yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan — jonka alta ojentuu tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.
Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin kauhealla katseellaan.
Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää kertaakaan nauranut.
Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista sodassa oikein oli ollut.
Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa. Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen huopa hartioilla — hän oli kuulevinaan tuon vilusta, tuskasta ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat vastauksensakin.
— Sodassa? Missä sodassa?
— Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain ollut menettänyt järkeänsä…
— En minä sodassa ole ollut — vaan helvetissä! huudahti isä kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.
Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas, ettei esimerkiksi omia miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti kuin viime sodassa.
— Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä, vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä vedessä — niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.
— Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia — paljonkin? oli Marcus hiljaa änkyttänyt.
— Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle — he pitivät kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee, niin…
Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen vihollinen.
— Mitä, isä? änkytti Marcus.
— Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.
Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:
— Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!
— Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän puukonterän vitkallinen viilto. — Julmimmatkin pedot ovat viattomia karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet — se on ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä menetin?
Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen. Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli kuoleman hiljaista: vankila nukkui.
Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset… Ne ovat eläviä kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin pimeyttä — sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.
Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden; sieltä alkaa konekiväärituli — jotkut kääntyvät — ja silloin puuskahtaa heitä kohden omien konekiväärien terässade. Onnettomat vaipuvat maahan — kaikki — isäkin —. Voi!