JÄÄHYVÄISET.
Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli tapahtunut muutakin — mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, mitä se oli. Hän tunsi huultensa mutisevan sanaa vankila, mutta ei vain jaksanut käsittää — ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.
Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat… Niin, niin! Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana — ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.
Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi — aivan kuin jokin kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.
Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.
He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu — niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää hulluus.
Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen — mutta ei voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja kuiskasi käheästi:
— Poikani — Poikani…
Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:
— Isä — isäparka!…
Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala, yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin — niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä…
Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti:
— Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu…
— Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. — Eihän siellä mitään voi —
— Minä menen. Tahdon nähdä.
Marcus näki, että isä oli päättänyt mennä: Hän ajatteli kiihkeästi vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:
— No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.
— Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. — Marcus, kyllä sinun tuota — täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.
— Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa edes kävellä!
Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus. Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän suostui vihdoin.
Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen. Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja kaipaus. — Hyvästijättö — lennähti Marcuksen mieleen.
— Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen viimeisen kerran. Nyt isän katse muistutti tuon kuolevan sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy. Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän, armottoman taistelun — heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.
Isä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä kähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt, repeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä mittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului kiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa…
Noin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa ruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat säpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä naisia.
Taistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen luitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä verta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja hänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi:
— Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat ihmisraukat saaneet edes vähän syödä.
Mutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs mustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka: siihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin oli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla: verellä — katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi tahtomattaan vavista.
Kun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren umpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi miestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä — aivan kuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin täysinäisiä perunasäkkejä.
Vihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko.
Kuului villi huuto — joukko näytti etenevän…
Isä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun hän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään kotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön pettymys.
He lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät ihmisistä.
Silloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät hurjaa vauhtia.
Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:
— Marcus, poikani — juokse pian katsomaan takapihalle — pääsisikö sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.
Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.
Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.
Hänessä heräsi hirveä aavistus: Isä —
Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen — ja hänen porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto — laukauksia — ooh…!
— Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi jotakin — ja samassa kaatui.
Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä, viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen. Luinen rinta kohoili korkealle — ja sitten hänen suustaan purskahti vaahtoava verivirta.
— Isä — isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko — isä, isä…
Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: ei voinut! Kuului vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.
Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:
— Isä, isä, isä!
Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen merkkiä — niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä…
Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota; punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan — niin siinä se oli, keskellä rintaa… Ja yhä pulppusi… Pitkän aikaa Marcus katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa rinnassa — harmaankalpeita kasvoja — eikä hän kyennyt ajattelemaan mitään.
— Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen äidin vuoteen vieressä.
Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä — viimeinen katse. Ja nyt hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden sanan. Se oli hyvästijättö hänelle. Marcus oli miltei kuulevinaan noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani…
Isäparka!
Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!
Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:
— Poikaraukka!
Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas joitakin säälin ja vihan huudahduksia.
Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän oli vähällä kaatua — mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti jo olikin.
Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: poikani. Ja nyt hänen ruumiinsa alkoi jäykistyä.
Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan — vain terävät luut. Mutta kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha — nyt vasta.
Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:
— Kuka siellä on?