KUUMEESSA.

Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen, käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän luuli huohottavansa kantamastaan taakasta — mutta kun hänen piti vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja polttavan kuuma.

Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.

Hänellä oli siis kuumetta.

Hän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään nojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän, vaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain muistellut, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset mieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen — hän oli suorastaan elänyt siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi, kaikki oli omituisen hämärää — kuin juopuneella. Mutta sama hämärä vaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle.

Marcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan — mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana tulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä, tropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän koetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän seinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle.

Tulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat johtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä tuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen keksintönsä, Aurelia — ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan! Silloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman hornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni pienenemistään — lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit olivat murskaamaisillaan hänet…

Marcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien haupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten lauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa huutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena tuulispäänä hänen ympärillään — hän ei kuule omaa ääntään…

Marcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa syöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa — iskee häntä päähän potkurillaan.

Marcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi — sitten hän ei muistanut enää mitään.

Kolme päivää Marcus oli kuumeessa — ja neljäntenä hänet vietiin taas santarmilaitokseen.

Kylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja portaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli todistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että jalat vapisivat.

Kun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden — ja hän tunsi Aurelian.

Joukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi pyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa:

— Vettä, olkaa hyvä — Olen sairas.

Marcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt
Aurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen:

— Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran vuoteesta.

Hän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen kerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut, syyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä.

Aurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi, silmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää hänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen tytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä.

— Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä tuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin viime kerralla.

Marcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin käärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa tuomarin silmiin ja kysyi tuimasti:

— Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän tehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi kauan, että minulla on oikeus vaatia tutkintoa — tietoa, miksi olen vangittu!

Tämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän tointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi:

— Ehkä minä tiedän, mitä kysyn — ja myöskin sen mikä koskee teidän asiaanne, herra kapteeni.

— Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua syytetään!

Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.

Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran Marcukseen — ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.

Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui sodasta — ja nyt Aurelia katsoi samalla tavalla. Eivätkä he voineet puhua sanaakaan…

Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa — niinkuin suuri, paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.

— Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.

— On, sanoi Marcus lujasti. — Minä tahdon tietää, miksi minut on vangittu.

— Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.

Ja Aurelia jäi sinne — niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien keskelle.