KUOLLEET SILMÄT.
Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja entisestäänkin kalvenneet — tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.
Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:
— Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta — ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes katsovat hyväksi vapauttaa.
Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko hänetkin — niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin heitäkin ensin vangittuina, ja sitten…
Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen — elämänsä hirmuisimman päivän.
— Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini. Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.
On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat — täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske — ikään kuin rakastajien hillitty, hellä kuiskailu.
Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta, hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi — mutta hänen hampaansa kalisevat kuin vilutautisella.
Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja katsoo häntä taas tutkivasti.
Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä särinä — ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä lentoon.
Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä, niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui tukahtunut korina.
Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen korvaansa läpitunkevasti:
— Sinun täytyy kestää. Muuten et voi kostaa!
Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.
Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa — mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.
Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita, taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa. Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki valtiolliset teloitukset.
He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen — ja palkkajoukon päällikkö tuli ulos.
Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä — aivan kuin petolinnun nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen, välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.
— Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.
Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen tuntemattomasta raivosta ja inhosta — aivan kuin olisi täytynyt voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.
Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.
Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta — mutta sittenkin hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan, kauhean rivin.
Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen, loppumattomaan suruun.
Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli kärsinyt marttyyrikuoleman.
— Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan tämä kuiskasi hiljaa:
— Urkkija — tarkasta ruumiita!
Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät, luihut kasvot, kavalat silmät.
He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli kaivanut kätensä syvälle hiekkaan — niinkuin olisi viimeisellä, epätoivon voimalla etsinyt sieltä pelastusta, elämää.
Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan itseään.
Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti:
— Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?
Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän, että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti, kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:
— Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!
Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti kuiskaten:
— Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!
Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.
— Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. — Puhutaan asia selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti urkkija ja lähti.
— Minä annan kymmenentuhatta!
Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti:
— Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut itsesi ilmi.
Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä he makasivat rinnakkain — hänen molemmat veljensä.
— Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.
Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä — ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin heidät.
Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa; yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut jäykistyvän nyrkkinsä — hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan kostoa, uhkaavan.
Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä vuotanut.
Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei vihaakaan — vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, minkä tähden minut tapettiin?
Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina tuntui etenevän — sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa:
— Sinähän lupasit kostaa.
Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.
Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta — mutta nyt hänenkin äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.
Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja käski kuljettajan ajaa ulos portista.
Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot näyttivät muuttuneen. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.
Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa tukkaansa — ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:
— Pikkuveli — pikkuveli —
Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti, äänettömästi kuiskaavan:
— Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.
Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä käsivarsia, jalkoja — mitä…? Kaksi kuukautta sitten jäntevä voimistelijanuorukainen — nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa, se kylmentää hänen ruumiinsa — sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet…
Paita on kovettunut hyytyneestä verestä — miltei mielettömänä hän repii sen halki, ja —
Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena, korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.
— Pikkuveli — pikkuveli! vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei voi mitään — on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:
— Pieni veliraukka…
Poikaparka on ymmärtänyt, että vain kuolema voi pelastaa hänet kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. Sen tähden hän onkin tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän, vilvoittavan käden.
Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät elävän, niistä pursui kylmä raivo — ne vaativat kostoa!
Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:
— Ole huoletta veli — minä en unohda.