JÄNNITTÄVÄT HETKET.
Kello läheni puolta kahtatoista.
Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja tuijottivat odottaen pimeyteen.
Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja sanoi hiljaa:
— Kauan hän viipyy.
— Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.
— Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.
— Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika…
— Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.
— Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti
Antonius. — Siitä ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.
Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:
— Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä edes…
— Ahaa! Tuolla hän tulee!
Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.
He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:
— Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?
— Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.
— Kauan sinä viivyitkin.
— En uskaltanut ajaa nopeasti — olisivat voineet räjähtää, hän puolusteli hämillään.
— Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin — pallojen silti räjähtämättä!
Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen — niinkuin hän olisi hymyillyt.
— Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut…
— No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: — Viedään nyt varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne 200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen — pelkäävät kai kapinallisten hyökkäystä.
Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle, loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen koneeseen.
Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:
— Kuka siellä? Seis!
Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus Antoniuksen kylmästi kysyvän:
— Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? — Jahaa!
Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.
— Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.
— Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.
— Minä menen katsomaan!
Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:
— Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta, niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta — niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä me suojelemme itsemme.
— Käsky, tuota…
— Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: mars!
Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta, päättäviltä.
Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:
— Toista tietä.
Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat kadulla, kysyi toveri B. hiljaa:
— Onko tapahtunut mitään erikoista?
— Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. — Vähän kokouksemme jälkeen sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas täällä.
— Ehditteköhän niin pian?
— Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:
— Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta sitten veli tehdä kaikki mitä voit…
— Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta käheytynyt ääni.
Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.
— Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti
Antonius.
— Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.
— Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä sieltä tänne, niin — Marcus tulee ilmoittamaan — minä ehkä jään sinne.
— Yksin?
— Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa enemmän — ja teen sen kuin voin, estääkseni…
— Hyvä on veli — minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.
He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa eteenpäin — aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.
Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.
Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi silloin tullut tietoon.
Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista, että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi tuollainen saa estellä heitä!
— Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.
— Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. — Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen minä.
Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä kaartilainen viimeksi oli seissyt.
Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon — mikä tuo on…?
Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille. Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo — aina välillä pysähtyen ja kuunnellen.
Oo — hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan syntyi sukkela juoni.
Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.
Teeskentelikö hän? — Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa kahvaan; häntä hiukan vavisutti…
Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti kuin tullessakin.
Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen.
Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet
aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun
Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani
Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.
Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.
He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.