KAIKKI LUHISTUU.
Seuraavana yönä kahdentoista aikaan he saapuivat kaikki entiseen kokouspaikkaansa.
Kaikki olivat hermostuneita, jännittyneitä — ja ennen kuin Antonius puheenjohtajana ehti esittää syytä komitean äkilliseen koollekutsuun, kuului hillittyjä, levottomia ääniä:
— Mitä on tapahtunut?
— Onko liikekannallepano julistettu?
— Julistetaanko heti sota?
— Onko se jo julistettu?
Antonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa:
— Paljon pahempaa on tapahtunut.
— Pahempaa…? Mitä tarkoitat?
— Ei ole olemassa mitään pahempaa!
Antonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut lentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa — ja että kaikki oli varastettu. — Joku meistä on siis ilmiantaja.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava myrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat hengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he katsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys, kauhu, miltei mielettömyys… Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat kummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet, kalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut.
Silloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni:
— Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei ole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan lopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni välittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni olisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille ratkaisevan voiman — ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta, sillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin estää, mutta…
Hän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa kuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi:
— Mutta nyt on sekin työ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran on joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä ase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se tietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan kaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan nopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti kukistaa kapinalliset — meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan ensi tilassa teloitetaan.
— Minä en ymmärrä…
— Mitä teemme…?
— Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi vihollisten kynsissä. Siellä on yhtä raaka hallitus — se hävittäisi yhtä julmasti meidän maamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia ei voi enää estää. Minun vuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan — tulee nyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen.
Hän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa leimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun hän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa sanoillaan syyllisen:
— Mutta ajatelkaa sitä petosta … se on ihmiskunnan suurin, katalin rikos. Tämän petoksen tähden teurastetaan miljoonia viattomia. Eikä yksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia pienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon…?
Monet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin — ja otsilta vieri suuria hikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat heidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti osan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja heidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet:
— Ei ihminen — vaan saatana!
— Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi!
— Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. — Me näytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla ainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit epäilevät minua! Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti tapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se asia: ettemme enää voi estää tuollaista kamalaa teurastusta, ja toinen tosiasia, että maailmassa on voinut tapahtua noin musta petos — ne saattavat ihmisen suunniltaan.
Hän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui tuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä tolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja:
— Nyt on parasta ampua kuula otsaansa! huudahti nuori Julius.
— Ensin murskataan se otsa, jonka takana on hautunut noin saastainen rikos!
— Se on totta!
— Mutta kuka sen teki?
— Kuka se on?
— Kamalaa on ajatella, että vain me tiesimme keksinnöstä.
— Se on siis yksi meistä!
— Yksi meistä on siis — petturi!
— Kuka se on?
Silloin kuului huoneessa aivan kuin haavoitetun pedon karjahdus, ja nuori jättiläiskokoinen salaliittolainen hypähti yhdellä loikkauksella keskelle lattiaa. Hänen lujat hampaansa kirskuivat kuin toisiinsa sopimattomat hammasrattaat, moukarintapaisten nyrkkien rystyset vilkkuivat lumivalkeina ja hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät, kun hän jyrisi matalalla äänellään:
— Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä — tätä ei voi ihminen kestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen ei ole sitä tiennyt — yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki täällä — tuo maanpiirin suurin konna on siis tässä huoneessa. Ilmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta — niin minä lupaan nyt — minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen tappaa, kuin annan häntä kiduttaa — vaikkei mikään helvetin tuska riitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta elävänä hän ei saa olla hetkeäkään — minä menetän ehdottomasti järkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä.
Antonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan — hänen katseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä kuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta — ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä suurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti näytellä.
Kun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen sorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi:
— Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä!
Sosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen paikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen liikutuksen vallassa:
— Toveri Antonius — ja te kaikki toverini… Minä en voi uskoa, että meidän joukossamme olisi petturia… Itsehän sinä kolme päivää sitten todistit, ettei meissä voi olla pettureita — ja minä luulen, että on tapahtunut jokin kamala erehdys… Jospa…
Oveen jymähti luja nyrkinisku … toinen, kolmas…
Jokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset tuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki vavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin mielipuolet.
— Lopussa…
Tuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän kuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa ja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen, pettymyksineen ja tuskineen sammuu… Jymähdys oveen. Se loihti monille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään palkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä — he kaatuvat, hiekka imee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin verran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin, ottaen esiin kotelonsa.
— Lopussa, niin — sitä ei voi siis auttaa … virkkoi Augustus.
— Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin…
Viimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius nousi ylös ja kysyi hiljaa:
— Päästetäänkö?
— Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta.
— Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. — Onko sinulla mukana sellainen?
— Ei ole?
— Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti — Olisimme päästäneet ne tänne — ja sitten:
Antonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen tielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen innostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi:
— Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin huulin:
— Tiedäthän, etten minä ole syyllinen.
— Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus ja Antonius meni ovelle aukaisten sen.
Nopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun palkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli hänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase kohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan.
Samalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan:
— Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin!
Kuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen palkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin suuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti:
— Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että olette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne — että se on täysilukuinen…
Hän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen tunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui kylmällä, röyhkeällä äänellä:
— Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee kaikkia sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä — ja se on seuraava.
Hän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien julmista sanoistaan:
— Tänä yönä kello kaksitoista, siis puoli tuntia sitten, julistettiin sota — ja samalla koko valtakunta sotatilaan. Ja sotatilan määräysten perusteella on minulle annettu käsky ammuttaa teidät heti paikalla. Koska teillä on kylliksi röyhkeyttä tulla pitämään kokoustanne armeijalle kuuluvaan taloon, ja koska täällä on avara piha, niin ei minun, esimieheni käskyn mukaan, tarvitse vaivata herroja kauemmaksi kuin pihalle. Olkaa siis hyvät ja lähtekää!
— Veljet! huudahti Julius hymyillen oudon innostuksen valtaamana. — Eikö totta, että näin on parempi? Saamme kuolla kaikki yhdessä ilman tuskallisen pitkiä tutkintoja.
— Poikaparka … mutisi joku hiljaa.
— Niin todellakin, ärisi kapteeni itsekseen aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin ja kaivoi erään paperin povitaskustaan. — Olinpa vähällä unohtaa yhden seikan … Yksi herroista jää tänne, me viemme hänet mukanamme vangittuna…
Viimeistä sanaa lausuessaan hän oli niin kavalan näköinen, että salaliittolaisia inhotti; sitten hän tarkasti vuoroin paperiaan vuoroin heitä ja lisäsi tuimasti:
— Lähtekää siis pihalle ja asettukaa riviin! — Ja kun minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa, joka tulee vangittavaksi, niin pyydän, että hän tulee luokseni katsomaan tästä paperista nimensä — tarkoitan sitä herraa, jota uhattiin vangitsemisella pari päivää sitten.
— Älkää kiemurrelko, käärme! ärjäisi nuori jättiläinen raivoisasti. — Sanokaa vain, että herra Juudas, joka on veljensä myynyt, astuisi esiin saamaan verisen palkkansa!
Hän eteni muutaman askeleen, silmät peloittavasti kiiluen, mutta konepistoolin suu kääntyi heti häntä kohden. Ja kapteeni karjaisi raivosta tulipunaisena:
— Oo — vai niin! Vai te rohkenette syytää raakuuksia sellaista henkilöä vastaan, joka vielä rakastaa isänmaataan! Mutta teidän kiukkunne ja uhkailunne ovat turhia! Te ette pääse tältä pihalta — eivätkä teidän ystävännekään voi mitään. Sillä jo huomispäivänä muuttaa herjaamanne henkilö kauas ulkomaille — ja tulee miljoonanomistajaksi. Olkaa siis hyvä ja astukaa ilman pelkoa esiin!
Kapteeni kumarsikin hieman — ja huoneessa vallitsi hetken aikaa haudanhiljaisuus…
— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! kehoitti kapteeni uudelleen. Mutta nyt ärjähtivät kaikki yhtaikaa raivokkaasti:
— Konna! Roisto! Ulos!
— Murhauta pian! Mutta älä näyttele enää itseäsi!
Antonius näki että jokainen huusi täydessä raivossa.
Kapteeni peräytti ovelle ja huusi kiukkuisesti:
— Hyvä! Minä ammutan teidät tänne, odottakaa!
— Tuo vain tänne pyövelisi!
— Ja mahdollisimman pian!
Eikä yksikään edes epäröinyt, puhumattakaan, että olisi seurannut kapteenia.
Antonius tarttui päähänsä ja hypähti seisoalleen, puhuen tuskallisen epätoivoisesti:
— Veljet… Rakkaat toverit… Ei meistä kukaan olekaan syyllinen.
Mutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata…
Kaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset — mutta silloin sosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä olevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti käheästi:
— Katsokaa … hiekkamuruja … ne putosivat äsken, tuolta… Hän katsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja.
— Se on — se on — pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken kuluttua huudahti Antonius kauhistuneena:
— Reikä — megafoni — vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti — keksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla yläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. — Sinä, sinä ja sinä: nopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai kuolleena!
— Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi — ja kaikki tunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori jättiläinen syöksyivät ulos.
— Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni.
— Ei ilveilyä, veli — vaan hirmuista murhenäytelmää, jossa miljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos vielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin tehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja mainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään ollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi lopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä?
— Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas kyyneleet silmissä. — Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden ilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään, mutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä kuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee jotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni.
— Kaikki mitä sinä teet on oikein! huudahti Julius tulisesti.
— Etkö sinäkään ole vihainen … veliraukka? kysyi Antonius värisevällä äänellä.
— En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä innokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja:
— Oikein sinä teit, veli!
— En minäkään olisi voinut toisin tehdä!
— Eikä kukaan!
— Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen poissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen.
— Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan pikkuasioita, puhui toveri B. — Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut seurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi.
— Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut satakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he nyt saisivat kiinni ne vakoojat!
Kuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus irroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta hiki suorastaan virtasi.
— Mitä … miten kävi?
— Näittekö heidät?
— Saitteko kiinni?
Ryöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten hengästyneenä:
— Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään miehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies pääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan saapuessamme ei enää näkynyt mitään — auton moottorin etenevä jyrinä vain kuului.
— Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme hallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla?
— Ei puhettakaan! huudahti Antonius. — Tietysti täällä viime yönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan turvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan liittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin estää sotaa.
— Mutta elleivät he voi estää…? kysyi joku kuiskaten.
Antonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi syvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin haavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten mahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden… Antonius — joka oli aina ollut niin voimakas!
— Ei — sitä ei uskalla ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja nojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa.
Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys tuntui hirvittävältä — sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki silmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee pimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin räjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen… Kohiseva tuli…
Antonius vavahti kuullessaan viereltään toveri B:n lujan, vakuuttavan äänen:
— Kyllä he estävät, minä luotan sittenkin siihen!
Salaliittolaisista tuntui koettu yö ensin kamalalta painajaisunelta — se oli liian kauhea ollakseen totta!
Oliko mahdollista, että he olivat pitäneet käsissään mahtavaa voimaa, jonka avulla olisivat voineet lopettaa ihmiskunnan suurimman onnettomuuden — sodan? Ja sitten tämä voima yhtäkkiä muuttuu maailman hirvittävimmäksi sota-aseeksi — heidän onnetonta, näännytettyä kansaansa vastaan, koko ihmiskuntaa, ihmisyyttä vastaan. Ja heidän täytyy voimattomina odottaa, milloin hävitys alkaa.
Antonius ei voinut vähääkään nukkua moneen vuorokauteen. Jos hän hetkeksikin sulki silmänsä, oli hän kuulevinaan kauhistavan räjähdyksen ja hypähti vuoteeltaan väristen ja vavahdellen kuin kouristuskohtauksessa.
Neljän päivän kuluttua hän vihdoin meni lääkäriin, ja tämä määräsi hänet vuoteeseen muutamaksi päiväksi ja käski ottamaan eräitä unilääkkeitä. Vasta niiden avulla hän saattoi hiukan nukkua.
Myöskin Marcus oli kuin huumaantunut. Onneksi hänellä kuitenkin oli tarmoa työhön. Hän meni Antoniuksen luokse — he kirjoittivat yhdessä julistuksen, jossa vain muutamalla sanalla kehoitettiin kaikkia armeijan keskuudessa olevia agitaattoreja ponnistamaan kaikki voimansa — sekä toimitti niitä salaisia teitä pitkin eri paikkoihin. Hän kävi toveri B:n luona, ja tämä lähti sosialistien puoluehallinnolle ilmoittamaan sodanvaarasta ja varustautumaan sitä vastaan. Ja kun hän sai kuulla, että eräs Antoniuksen apulainen, joka viime sodassa oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä, yhtä mittaa valmisteli noita peloittavia palloja Antoniuksen alkuvalmistuksen jälkeen, alkoi hän kuumeisella kiireellä asetella keksintöänsä käytäntöön. Hän oli luvannut mennä Julian luokse, mutta nyt hän tällekin kirjeellisesti ilmoitti, ettei ehtinyt tulla.
Kahden tuskallisen viikon kuluttua julistettiin yleinen liikekannallepano. Ja nyt vasta huomasi Marcus, että sitä oli saattanut osittain kiirehtiä sekin, että hän Juliuksen avulla oli saanut näkymättömäksi jo kymmenen lentokonetta. Mutta nythän voi edes hiukan puolustautua.
Eräs salaliiton pääkomiteaan kuuluva sähkölennätinvirkamies toi Antoniukselle tukuttain langattoman lennättimen kautta tulleita salamerkkisanomia, joista kävi ilmi, että sotilaiden enemmistö miltei kaikkialla oli päättänyt, etteivät mene sotaan. Luotettavien aseihin kutsuttujen kanssa oli jo etukäteen tehty sopimus menettelytavasta. Ja huhut sodanjulistuksesta muuttuivat yhä varmemmiksi.
Silloin sattui jotakin tavatonta — joka alkoi kiidättää tapauksia eteenpäin myrskyn vauhdilla. Ja kun se kerran pääsi alkuun, tuntuivat yksityiset ihmiset noissa tapahtumissa pieniltä ja mitättömiltä kuin kuivat lehdet raivoavan pyörremyrskyn kynsissä.