NÄKYMÄTÖN.
Marcus kömpi esiin lentokoneen alta, pyyhki hikisiä kasvojaan ja sanoi reippaasti:
— Kas niin! Nyt luulen sen olevan kunnossa!
— Mutta kyllä siinä on ollut työtäkin! huudahti Julius iloisesti.
Marcus katsahti nuoreen mieheen ja huomautti leikillisesti:
— Ainakin luulisi, kun näkee tuon nokivaraston kasvoillasi! Sinähän näytät enemmän neekeriltä kuin nuorelta luutnantilta!
— Puheestasi saa sen käsityksen, ettei neljäntoista tunnin työpäivä vielä oikein riittäisi nuorelle luutnantille! Julius kaivoi taskustaan pienen peilin ja lisäsi sydämellisesti naurahtaen:
— No, enpä todellakaan voisi tässä kunnossa häihin lähteä; mutta ei työnantajanikaan enkelinvalkoinen ole — vaikka onkin sälyttänyt minulle likaisimmat työt.
Molemmat naurahtivat toistensa mustille kasvoille, joissa vain hampaat loistivat valkoisina helminä. Ja heidän naurunsa helähti niin luonnollisena ja raikkaana, kuin olisivat he kokonaan unohtaneet julman todellisuuden, kostonsakin.
Kaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella kiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt lentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin yhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen, joka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli Marcuksen oma kone kunnossa!
— No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista tuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen taas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti:
— Tiedätkö — sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä silmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä olisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas taakka pudonnut hartioiltani!
Juliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi — ikään kuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa vankikopissa.
— Mutta jospa ottaisitkin enemmän apulaisia?
— Ei hätää! lausui Marcus varmasti. — Kunhan meillä on yksikin tällainen, niin kyllä nuo toiset muutenkin ovat heille hieman vaarallisia. Ja parin päivän kuluttua on Antoniuksen kone valmis.
— Hyvä on! Jos sinä ja hän olette valmiit — niin julistakoot…
Julius miltei kuiskasi sanansa, mutta hänen nokisia kasvojaan olisi ollut vaikea tuntea äskeisiksi; nyt kuvastui niillä sekaisin viha ja uhka. Ja Marcus lisäsi:
— Sitä paitsi tein Antoniuksen neuvosta sellaisen sopimuksen, että keksinnön viimeinen paikalleenasettelu on kymmenen vuotta oleva minun tehtäväni, — jos sairastun, tekee sen minun apulaiseni. Täten pysyy salaisuus meillä! Marcus hymyili ylimielisesti, kun hän lisäsi harvakseen:
— Se tässä eniten naurattaa, että ne eivät voi minua hirttää — vaikka olisi kuinka palava halu — keksintö tulisi heiltä hirtetyksi samalla kertaa! Ja vankilastakin täytyisi minut aina välillä tuoda lentokoneita viimeistelemään…! Katsos — Antonius ymmärtää hieman yhtä ja toista.
— Hän on sellainen mies että niitä on vähän — ja sinä myös, Marcus!
— Joutavia! keskeytti Marcus; sitten hän katsahti arastelevasti ylös lasikattoon ja sanoi tyynesti:
— Ehkä nyt on jo parasta lähteä kokeilumatkalle — koska jo hämärtää.
Samassa aukeni ovi, ja Antonius astui sisään.
— Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. — Aion juuri lähteä!
Marcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti:
— Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden merkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta.
— Hyvä on! vastasi Antonius.
Hän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi ilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin korkeudessa — ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita — jospa Marcus ei onnistukaan!
Mutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo — ja Antonius ymmärsi, että
Marcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan.
Antonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta — mutta mitään ei näkynyt.
Marcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja nousi nopeasti ylös.
Sitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin lyhdyllään.
— Punainen! huudahti Julius innokkaasti.
Marcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta aina Antonius vain vastasi punaisella valolla!
Antonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja merkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti laskeutui alemmaksi joka kierroksella.
Ilta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin meluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina — mutta vieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista.
Vihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat — mutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla.
Juliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla he olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon vieressä.
Hänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa — ei sentään, ei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa!
Ja kun lopulta näkyi vihreä tuli — hän pani koneen yht'äkkiä täyteen vauhtiin! Ja sitten yli kaupungin.
Näkymätön!
Villi, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton, salaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä — poliisit, urkkijat, ministerit!
Marcus laski yhä vain täyttä vauhtia — ja kaupungin lukemattomat tulet vilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen kiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta.
Silloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean suuri, jättiläismäinen haamu — läheten peloittavan nopeasti.
Marcuksen ruumis tuntui kylmenevän — ja niinkuin mastosta putoava tarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä menettää tasapainonsa, se kääntyi — mutta ei tarpeeksi — vauhti oli liian hirveä…
Möhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen… Marcus sulki silmänsä ja hänen aivoissaan välähti: kuulenko vielä, kun…
Silloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin — nyt vasta selvisi
Marcukselle, että se oli kirkontorni!
Hän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja antoi taas mennä vaakasuoraan.
Marcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin jähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa — se oli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä.
Silloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan siitä, että hänen törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi menetetty voitonmahdollisuudet, kosto … kaikki! Ja pahinta, ettei hän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä.
Epämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino. Hän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä vauhdinkiihdyttäjänkin.
— Perkele!
Julius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea ruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut eteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän hehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut.
Julius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan: korkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia edestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö — näkymättömänä. Vain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele!
Marcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin, jossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja tuolla oli se vankila…
Hänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit, siellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit — kaikki…
— Ahaa!
Se oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen, sähisi hän raivoisasti:
— Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne luulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän käsissämme — meidän vallassamme.
Nuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui hiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä:
— Kerran te vapisette — kun aika on täytetty!
Saavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen ajatuksiaan.
Hän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin aina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen nakertaja.
Miksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen — nyt, kun vihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse oli…
Samassa kuului hermostunut koputus — ja Antonius astui sisään.
Marcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta — tämä oli niin kauhean näköinen.
Hän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta tuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan — huuletkin olivat aivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen, takaa-ajetun murhaajan.
Marcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen, hypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin patruunalippaineen…
— Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus hiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun Antonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen:
— Mitä on tapahtunut, Antonius?
— Varastettu … kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä.
— Mikä — mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti.
— Kaikki, kaikki! kuului käheänä parahduksena Antoniuksen vapisevilta huulilta. — Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki pallot… Ja resepti, resepti — ymmärrätkö!
— Onko se totta? änkytti Marcus.
— Totta, totta se on! Joku meistä on petturi… Viimeinenkin rehellisyyden ja kunnian hiven on maailmasta kadonnut.
Marcus tarttui päähänsä ja sulki silmänsä; tuntui kuin hän putoaisi parhaillaan mustaan, pohjattomaan kuiluun…