MAANALAISESSA HUONEESSA.
Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.
Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä, värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.
Antonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli salaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän päähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: — hallitus aikoo lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi, mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista lausumaan mielipiteensä.
Tuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama. Kaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten kuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa.
Eräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin — sota täytyy estää vaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen pääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa — ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois virastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että hänet poistetaan — ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen!
Tällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja alkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti:
— Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte, etteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis voida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan.
— Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut.
Nuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta hänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä. Vihdoin hän kysyi tuskaantuneena:
— Miten me sitten estämme sodan?
— Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni, puhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. — Ensiksikin meidän on heti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton pääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä vastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle puolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa ratkaisevalla hetkellä suurlakon, pysähdyttää liikenteen ja sotatarviketeollisuuden — niin sota on estetty!
— Oikein! Oikein!
— Se on totta!
— Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava omaa voimaamme, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista herätystyötä sotilaitten keskuudessa — se on paras keino. Suullisen agitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta salainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko maan paikalliskomiteoille.
Hän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja.
Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius:
— Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat välttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää salaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita salaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan taisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen sopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita.
Silloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä:
— Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla…?
— Entä palkkajoukot?
— Niillä on hyvä tykistö.
Nyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella äänellä.
— Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin siltä varalta, ettemme muuten voita — ja minä olen ajatellut erästä keinoa —
— Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi.
Luutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään hiljentäen:
— Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n testamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri M:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla tunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne esimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on paraillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät viettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme —, ja kaikki muuttuu atomeiksi…
— Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä — ja viedään kidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti.
— Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri B. lujasti. — Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia pitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja käytetään!
Taas kuului kiihtyneitä ääniä:
— Mutta miten?
— Ei mitenkään!
Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:
— Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. Oikeuden aseilla me voitamme — se on minun mielipiteeni!
— Niin minäkin ajattelen!
— Oikeus voittaa lopulta!
Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään, kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:
— Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte!
— Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan kadulla kuin koiria!
— Mitäpä niistä!
— Missä te oikeutta olette nähneet?
— Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette te syypäät, kun ette uskalla hyökätä hirmuvallan kimppuun!
Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.
Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti, istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun — ja väittely taukosi äkkiä kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä ääniä:
— Mitä sinä naurat?
— Mitä tämä merkitsee?
— Pilkkaatko sinä meitä?
— Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne? kysyi Antonius katkerasti.
Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä ja sähähti uhkaavasti:
— Tämä on liikaa — minä en salli.
— Paikallesi!
Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin hypnotisoituna.
— Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat — te vain sätitte toisianne.
— Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. — Te olette aina vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet lopettaa sotaa!
Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa —
— Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:
— Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi viime maailmansodan edellä — ja niin tulee tietysti käymään nytkin! Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat, saatettaisiin heidät kauhun valtaan — niin siinä tapauksessa nuokin saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä todelliseen taisteluun — ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne tuomiopäivään asti!
— Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli tarjoutunut murhaamaan pääministerin.
Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.
Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta, että Marcus nousi levottomana seisoalleen — hän pelkäsi ystävänsä silmänräpäyksessä tekevän jotakin… Kaikki odottivat henkeä pidättäen, ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi, jäätävän tyynesti:
— Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta — ja ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä. Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.
Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä:
— Sitä ei voi enää uskoa!
— Hän voi olla provokaattori!
— Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. — Älkää sanoko niin! Ei hän petturi ole.
— Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen sotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä:
— Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä!
— Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius.
Äskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän kuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen puolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui hiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja läpitunkevasti puhuvan:
— Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä syytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta. Mutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja suunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän tekevän, kun sota julistetaan?
Tämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti tolkuttomana:
— Esimerkiksi sen — sen, mitä Augustus ehdotti…
— Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?
— Tuota — niin … hän mutisi avuttomana.
Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi painokkaasti:
— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä, typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista! Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin — mutta tämä aika on liian vakava huvitteluun.
Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?
— Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori jättiläinen.
Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla äänellä:
— Älkää nyt enää sanoko tuota! Se on — se on… Minä olen ajatellut, että siten voittaisimme…
— Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan ivallisesti:
— On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin yksikään uskovainen — marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!
Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti katseensa ja kysyi katkerasti:
— Oletko jo kaiken sanonut?
— Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.
— Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti — se on järkevin.
— Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti
Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.
Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja painokkaasti:
— Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan varmasti estää miljoonien kuolema…
— Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset.
Antonius jatkoi armottomasti:
— Kun sinä, Brutus, olet aina puhunut rohkeista teoista, niin tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta niiden pitäisi olla ratkaisevia ja sellaisia, että ne voidaan toteuttaa — äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.
Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä:
— Oikein! Oikein puhut!
Heidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti tolkuttomasti:
— Eipä ole tuota — sinullakaan sellaista keinoa…
— Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään "rohkeista teoista", sanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita:
— Ei koskaan!
— Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi.
Brutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin ympärillään ivallisia katseita — ja hän tahtoi maksaa takaisin:
— Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin joudumme tappiolle — ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa?
— Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme.
Antonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt tulitikkuja ja hän vastannut siihen myöntävästi; se petti monen läsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo lyhyt lause sisälsi.
Mutta Marcus alkoi vavista jännityksestä: nyt hän saa kuulla ystävänsä keksinnön! Hänen mielensä kuohahti, kun hän kuuli anarkistin sokeassa katkeruudessaan sanovan pahansuovasti:
— Olen sangen iloinen, että meillä oli yksi viisaskin mies — et kai sinä suunnitelmassasikaan tyydy jonkin palatsin hajoittamiseen?
— En.
Antonius ei huutanut, mutta tuo lyhyt, terävä sana tunkeutui jokaisen sydämeen. Hän nousi hitaasti seisoalleen, ja hän tunsi ruumiinsa kylmenevän omituisesta tunteesta — niinkuin se olisi ollut hänen elämänsä suurin hetki. Säkenöivin silmin hän hetkisen tuijotti Brutusta ja lausui sitten hitaasti, ääntään hiljentäen:
— En. Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle.
Antonius seisoi yhä liikkumattomana paikallaan, entistä kalpeampana ja pitempänä: hän muisti taas veljiensä lopun, näki taas uhkaavan, taivasta kohti kohotetun nyrkin, pikkuveljen verisen suun — ihmettelevän katseen…
Marcuksen mielestä Antonius näytti profeetalta, kun hän lausui nuo kauheat sanat. Hänen mustat silmänsä näyttivät entisestäänkin suurenevan, niiden katse lumosi heidät salaperäisellä voimalla. Joku kysyi kuiskaten:
— Mitä, onko se mahdollista?
— Kaikki on niinkuin sanoin. Minulla on siihen keino, puhui Antonius.
— Toistakymmentä vuotta olen sen tähden yhtä mittaa tehnyt työtä.
Mutta vaikka se olisi kestänyt kaksi kertaa kauemmin, ei olisi väliä!
Hän katsahti tovereihinsa loistavin silmin, puhuen varmasti ja
voitonriemuisesti:
— Sillä estämme nyt sodan. Ellemme voi sitä estää inhimillisin keinoin — niin me estämme sen sodan keinolla!
Hänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi pitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni värisyttävän heitä sähkövirran tavoin:
— Veljeni, veljeni… meillä on nyt ase — ja tyrannit vapisevat, jos me siihen tartumme!
Kaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua sanaakaan.
Antonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen varovasti — ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen, suuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien, valkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen outoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti:
— Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt siis. — Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi tältä korkeudelta sementtilattiaan — niin muutaman sekunnin kuluttua ei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä lähitaloja.
Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus — niinkuin olisi joku juuri kuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä kerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja joku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen, aivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi:
— Onko se todellakin mahdollista?
— Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on nyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren mörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se räjähtää suunnattomana liekkipatsaana, sytyttäen samassa lähistöltään kaiken palamaan!
Kun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi:
— Minkälainen on suunnitelmasi?
— Tahtovatko kaikki sen kuulla?
— Tahdomme! vastasivat kaikki.
— Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori mies epäröiden.
— Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei Brutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja sen tähden kerron, mistä sen tiedän.
Hän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen niinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran.
— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti sitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se on rakkaus — mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi — vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus sammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta viha — se yksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen … olen ottanut kaikesta selvän.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni.
Hän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti:
— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi? … kai vielä muistat, että hänet on hirtetty? Entä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia — oletko unohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa karkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi — voitko löytää äitisi haudan?
Hänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret siniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat kauhusta ja tuskasta.
Hän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin:
— Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit — muisteletko vielä usein morsiantasi?
Brutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, ja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja nuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien läpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty terävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea näky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen historia.
Monet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat nähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka kädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä; ja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten, joille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat säälimättömiä — monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita haavoja raa'asti revitty auki.
— Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän pääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin parantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä — ei ketään. Ymmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme — vaikka kuinka riitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin, ettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu — mutta sinäkään et minua koskaan petä. Enkö puhu totta, Brutus?
Viimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta.
Brutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi mielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi tämän kättä sammaltaen tukahtuneesti:
— Anna minulle — anteeksi, vaikka minä…
Hän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa olisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä nyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta sanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena:
— Veljeni — rakas veljeni… Minä olen jo kaiken unohtanut — sillä sinäkin olet onneton…
— Veli, minä olen ollut typerä — en ole ymmärtänyt, puhui Brutus tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa. — Mutta tästä lähtien teen kaikessa niinkuin sinä tahdot!
Nuori aliluutnanttikin nousi seisomaan; hän piti toista kättään silmäinsä edessä ja rykäisi raskaasti kuin tukehtumaisillaan joka sanan välillä:
— Kuinka minäkään — voin koskaan enää — silmiäni näyttää — kun olen puhunut — niin tyhmästi — ja…
Antonius kääntyi hänen puoleensa ja sanoi värähtäen:
— Veliparka — niin! Minulla on ollut sellainen veli kuin sinä — hän joutui hirmuvallan uhriksi vielä nuorempana kuin sinä nyt olet. Tästä lähtien olet sinä minun kadonnut veljeni … jonka jälleen olen löytänyt.
Nuorukainen poistui paikaltaan, ja Marcus näki, miten hän lyyhistyi pimeään nurkkaan itkien hiljaa, katkerasti — niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään.
— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! vakuutti
Brutus tulisesti.
Tämä oli useimmille sellainen päivä, jollaista he eivät koskaan aikaisemmin olleet kokeneet. Tavaton, suurenmoinen keksintö oli aivan huumannut heidät; sitten omituinen paljastus, joka palautti heidän mieleensä tuskallisen entisyyden. Viha, tuska, suru, kostonhimo, villi voitonriemu ja valtava, ennen tuntematon innostus — lukemattomat tunteet myllersivät rajulla voimalla mielissä, liikuttaen ja hurmaten kuin väkevä viini. Jalo toverillinen kohtaus liikutti yhä enemmän heidän herkistyneitä mieliään; jokaisen silmät olivat kosteat, monet peittivät kädellään kasvonsa — mutta käsien takaa tipahteli pöydälle kyyneleitä. Kuullessaan nyt Brutuksen kiihkeän, innostuneen lupauksen, huudahtivat anarkistit ja monet muutkin aivan kuin yhdestä suusta:
— Niin teen minäkin!
— Minä lupaan myöskin sen.
— Nyt huomaan olleeni väärässä!
— Sinä olet mies!
— Tätä minä en unohda.
Antonius puristi vielä nuoren miehen kättä ja kääntyi sitten tovereihinsa:
— Veljet! Jokainen teemme siten kuin yhdessä päätämme. Eikö niin, toverit?
— Oikein, oikein!
— Tietysti niin! Mutta sinä ymmärrät parhaiten!
— Se on totta!
Silloin näkivät kaikki, miten nuori, jättiläiskokoinen sotilas nousi ja meni Brutuksen luokse. Hän ei puhunut mitään, puristi vain toisen lujasti syliinsä. Ei Brutuskaan mitään sanonut, mutta kun he erotessaan katsahtivat toisiaan silmiin, tunsi kumpikin, etteivät he koskaan olleet pitäneet toisistaan niin paljon kuin nyt.
Antonius hillitsi mielenliikutuksensa tahdonvoimallaan, istui paikalleen ja alkoi puhua:
— Toverit! Ehkä kerron minkälaisen menettelytavan olen ajatellut ehdottaa?
— Kerro, kerro! kuului jännittyneitä kehoituksia.
— Työväki tietysti ensin julistaa suurlakon, mutta jollei ainakin puolet sotilaista kieltäydy lähtemästä sotaan tai jos hallituksen joukot näyttävät pääsevän voitolle ja alkavat ampua työväkeä — silloin nousee seuraavana yönä kymmenkunta lentokonetta ilmaan ja muuttaa raunioiksi sen mahtavan linnoitusvyöhykkeen, joka ympäröi tätä kaupunkia. Marcuksen keksimät uudet koneet voivat ottaa kuormaa kaksi kertaa enemmän kuin entiset, mutta vaikk'ei otettaisikaan mukaan enempää kuin 500 palloa konetta kohden, niin se merkitsee 500 mörssärinammuksen räjähdysvoimaa — ja lisäksi tulta, jonka kuumuudessa sulaa rautakin. On siis varmaa, että niin maanpäälliset kuin maanalaisetkin varustukset tuhoutuvat. Seuraavana aamuna ilmestyy lyhyt uhkavaatimus, jossa käsketään peruuttamaan sodanjulistus — ja ilmoitetaan seuraukset, ellei käskyä totella…
Kaikki olivat miltei henkeä pidättäen kuunnelleet Antoniuksen selostusta, mutta nyt tykistöluutnantti Augustus sanoi pettymyksen ja pelästyksen vallassa:
— Mutta lentokoneethan voidaan ampua nykyaikaisilla ilmatorjuntatykeillä — ja jos räjähtää sellainen määrä…
Ajatus oli niin kauhea, ettei hän uskaltanut jatkaa. Mutta Antonius sanoi nytkin yhtä tyynesti:
— Niitä ei ammuta.
Joka taholta kuului kiihkeitä hillittyjä kuiskauksia:
— Mitä sanot?
— Selitä pian!
— Millä sen voi estää?
Antonius naputti kerran pöytään pitkällä, luisevalla sormellaan, ja silmänräpäyksessä tuli kuoleman hiljaisuus. Sitten hän jatkoi järkähtämättömän tyynesti:
— Minun ystäväni, joka tänään ensi kerran on kokouksessamme, on aivan äskettäin tehnyt sellaisen keksinnön, ettei lentokonetta voi ilmassa pimeän aikana nähdä. Kun vain vähänkin hämärtää — voi koneen muuttaa näkymättömäksi.
Kuului hämmästyneitä ja innostuneita huudahduksia, ja kaikki katseet kääntyivät Marcukseen, joka punastui tuosta huomiosta. Muutamat nousivat, menivät hänen luokseen ja puristivat hänen kättään. Ja niin epätavallinen oli tämä yö, että monet, jotka taukoamattoman vainon ja kärsimysten alaisina olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja juroiksi — nyt liikutuksen vallassa syleilivät tuota nuorta miestä, jonka ensi kerran näkivät.
— Tule tänne minun paikalleni, veli! huudahti lämpimästi eräs nuori laivastoupseeri ja tarttui Marcuksen käsivarteen istuttaen hänet omalle tuolilleen. — Minä en voikaan nyt istua, minun täytyy hiukan kävellä.
Kun hiljaisuus oli palannut, Antonius jatkoi:
— Hänen omalla johdollaan valmistetaan nuo uudet laitteet ja kiinnitetään ensi tilassa hänen valmistamiinsa lentokoneisiin.
— Entä lentokoneet? kysyi taas joku jännittyneenä. Mistä niitä saadaan niin paljon? Uudet koneet ovat hallituksen hallussa, ja entä ohjaajat?
Silloin kumahti pöytään nyrkinisku, ja silmät kiiluen hypähti seisoalleen eräs nuori mies; valkoiset hampaat välähtivät, jäntevät kasvot ulkonevine poskipäineen muuttuivat tummanpunaisiksi raivosta, hänestä huokui rajuilman voima, kun hän läpitunkevasti sähähti:
— Olkoot vaikka perkeleiden hallussa, mutta minun koneeni syöksyy suoraan helvettiin — jos Antonius käskee!
— Ja minun!
— Ja minun!
Näiden kolmen lentäjän esiintyminen aiheutti taas hetken äänettömyyden.
Sitten jatkoi äskeinen kysyjä vilkastuen:
— No niin! Kun vielä Antonius ja meidän uusi toverimme tarttuvat ohjauslaitteeseen, silloin nousee jo viisi kapinallista lentokonetta ilmoille. Mutta miten muut uudet koneet?
— Kaikki kaksikymmentä konetta nousevat ilmaan silloin, kuin me tahdomme.
Antonius sanoi tämänkin jäätävän kylmästi. Sitten hän kertoi lyhyesti, miten oli kasvattanut joukon lentäjiä, ja lopetti seuraavin sanoin:
— He eivät tosin tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitäkin yhdistää tuo sama side: viha. Minä tiedän, että he ovat valmiit kaikkeen.
— Minä olen yksi heistä! huudahti toinen niistä lentäjistä, jotka ilmaisivat kannattavansa äskeisen toverinsa puhetta.
— Ja minä tahtoisin kuolla sinun puolestasi — sillä sinä annat minulle koston!
— Mitä tämä on? kuiskasi eräs vallankumouksellinen, joka puolet elinvuosistaan oli istunut vankilassa. Hän katsahti ympärilleen ja taas kauhistuneena Antoniukseen. Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, jännitykseen; he olivat kauan pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta tämän yön tapaukset tuntuivat olevan liikaa.
Useimpien hermot ja mielikuvitus oli ärsytetty äärimmilleen. Ja kun aina ilmeni uutta, alkoi monesta tuntua kaikki hurjalta, sekavalta unelta, — ja aina Antonius! Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa — aina tyynen ja kärsineen näköinen, harvapuheinen Antonius? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt manalasta tilalleen jonkun salaperäisen olennon, joka on aina oikeassa, jolle ei mikään ole mahdotonta?
Mutta sittenkin tunsi jokainen ihailevansa tuota voimakasta miestä, jokainen tunsi, ettei tarvinnut turhaan kuolla, jos hänen käskystään meni kuolemaan.
Antonius katsahti kelloansa ja sanoi tyynesti:
— Kas, kun aika on kulunut pitkälle! Meidän täytyy kiirehtiä!
— Se on totta!
— Niin, oliko sinun suunnitelmassasi vielä jotakin?
Nuo jokapäiväiset lauseet rauhoittivat taas kiihtyneitä hermoja, heidän tullessaan vakuuttuneiksi siitä, miten suunnaton voima heillä nyt oli. He tunsivat saaneensa uutta lannistumatonta tarmoa, ruumiissaankin he tunsivat tuon oudon, elähdyttävän voiman.
— Se vain on ikävää, että siinä voi mennä tuhansittain viattomia työläisiä, puhui Lucas huolestuneesti, sillä osa esikaupungeista tuhoutuu myöskin.
— Me voimme ilmoittaa tuntia ennen, että tietävät paeta. Mutta sitä paitsi: minä olen tutustunut heidän elämäänsä, vieläpä tutkinut heidän mielipidettään juuri tuontapaisesta asiasta: ja minä muistan useita, jotka itkien vannoivat kuolevansa mielellään vaimoineen lapsineen. Katsokaas, heitäkin yhdistää meihin tuo sama side. Ja minä olen vakuuttunut, että jos he tietäisivät myöskin seuraukset, niin tuhannet olisivat valmiit Simsonin tavoin hautautumaan raunioihin.
Huoneessa vallitsi painostava äänettömyys.
— Viattomien tähden en minäkään hyväksy keinoani ennen kuin viime hädässä, jatkoi Antonius vakuuttavasti. Hän kuvaili lyhyesti niitä suunnattomia uhreja, joita seuraava sota valtojen liittoutumisten ja yhä kehittyneen asetekniikan takia tulisi vaatimaan, sekä kysyi lopuksi:
— Ellei siis työväenjärjestöjen voima ole vielä kyllin suuri, elleivät sotilaat ole vielä tarpeeksi valistuneita, ja mikäli hävittämällä sotatarvikevarastot, linnoitukset ja sotalaivat ja uhraamalla muutamia tuhansia ihmisiä voisimme pelastaa miljoonien viattomien elämän, estää tuhansien hyödyllisten laivojen ja ehkä satojen kaupunkien tuhon, ehkäistä sen hirveän hädän ja tuskan, jonka sota tuo tullessaan — niin mitä meidän on tehtävä?
Lucas ajatteli hetkisen ja lausui sitten lujasti ja päättävästi:
— Veljet! Minä olen aina vastustanut väkivaltaisia tekoja — mutta nyt minusta tuntuu kuin tekisimme rikoksen, ellemme koettaisi käyttää kaikkia keinoja sodan vastustamiseksi. Sillä jos vieläkin syttyisi sota, lamauttaisi se pitkäksi aikaa koko ihmiskunnan kehityksen. Tosin se keino on kauhea — mutta vielä kauheampi on sota.
— Oikein, Lucas!
— Oikein toveri!
— Oikein, oikein!
Antonius puhui taas matalalla, hillityllä äänellä:
— Itse asiassa meidän keinomme ei ole läheskään niin raaka ja kamala kuin monet myrkkykaasut ja muut nykyiset aseet.
— Se on totta!
Hän jatkoi edelleen:
— Te tiedätte, miten meilläkin maailmansodasta lähtien on ihan kuumeentapaisesti ponnisteltu yhä tehokkaampien murhatapojen keksimiseksi. Kansan varat, kaikki voimat on jännitetty siihen, että tuleva sota saataisiin mahdollisimman kauheaksi. Sodanlietsojain ainoa tunnuslause on ollut: murhat, hävitys ja kuolema kunniaan! Mekin olemme siis vain noudattaneet heidän periaatteitaan. Jos me esimerkiksi veisimme sotaministeriöön tämän murhasuunnitelmamme, niin nuo hienot herrat huudahtelisivat ilosta, syleilisivät meitä veljinään. Sitten me jonakin seuraavana yönä lähtisimme naapurimaan pääkaupunkiin ja tuhoaisimme sen nukkuvine asukkaineen. Ja sitten meidät julistettaisiin kansallissankareiksi.
Tuo synkkä, raivoa ja pilkkaa uhkuva ääni valtasi jokaisen vastustamattomasti. Kaikkialla näkyi vain vihasta säihkyviä silmiä, nyrkkiin puristettuja käsiä.
Ja Antoniuksen sanat putoilivat raskaina kuin moukarin iskut:
— Kun he aikovat käyttää viimeisetkin keinonsa ihmisyyttä vastaan — niin meillä on oikeus käyttää keinoamme ihmisyyden puolesta. Ellemme siis muuten voi kukistaa sodan hirmuvaltaa — niin nouskoon kuolema vielä kerran kunniaan.
Kun hän hetkeksi vaikeni, huudahti Julius tulisesti:
— Mutta sen jälkeen nousee kunniaan elämä!
Tuo sointuva ääni, nuo avonaiset loistavat sinisilmät, koko hänen nuorekas olemuksensa vaikutti kuin lupaus — hän oli aivan kuin elämän lupaus valoisammasta tulevaisuudesta. Antoniuskin miltei hymyili, kun katsahti nuorukaiseen, sanoen lämpimästi:
— Oikein sanoit, nuori veljeni!
Kuului hillittyä hyväksymisen sorinaa.
— Mutta jollemme voita — ellemme saavuta mitään…?
— Saavutamme ainakin koston!
Viimeinen sana kajahti terävänä ja läpitunkevana. He hätkähtivät, he kuulivat ensi kerran tuon äänen. Mutta kääntyessään he näkivät Marcuksen vihasta kalvenneet kasvot; Marcus sammalsi hämmentyneenä:
— Anteeksi veljet — että minä…
Silloin kuului innostuneita kuiskauksia:
— Sinä puhut totta!
— Vihdoinkin! Jo on aikakin!
Silloin eräs synkännäköinen sotilaslääkäri, joka ei koko iltana ollut käyttänyt varsinaista puheenvuoroa, koputti rystysillään pöytään ja puhui matalalla, kolealla äänellä:
— Veljet. Täällä on kaksi miestä, jotka ovat antaneet meille koston, mutta he ovat antaneet muutakin, vielä kalliimpaa, kalliimpaa kuin elämä! Nimittäin sen, että tappiokaan ei voi enää muuttua helvetiksi, niinkuin viime kapinan jälkeen. Sillä yksi ainoa sitä varten varattu kone voi estää sen!
Hänen harmaat teräksenkiiltävät silmänsä tuijottivat liikkumattomina, kun hän jatkoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:
— Kyllä on kamalaa muistella, että tuhansien täytyi voimattomina katsella, miten omaisia syyttömästi tapettiin kuin karjaa. Isäkin pyydystettiin umpimähkään kadulta, — ja vaikka olen mies, niin kyllä minä kärsin, kun hän makasi lumella kuulien lävistämänä. Lumella oli hiilen tomua, se oli ihan samannäköistä kuin isän harmaanvalkoinen tukka — vain rinnan alla oli heleänpunaista.
Hän hätkähti havahtuen ja näytti ikään kuin häpeävän sanojaan, mutta nähdessään toveriensa liikuttuneet kasvot hän lisäsi hitaasti:
— Olen monesti ajatellut sitä, kuinka hirvittävästi meillä silloin kärsittiin. Ja mitä mahtoivat tuntea heikot naiset, lapset, vanhat äidit… Kun tuollaisen uudistuminen voidaan estää teidän työnne kautta, niin kiitokset ovat mitättömiä. Tästä huolimatta en voi olla kiittämättä teitä, veljet — ja luulen voivani kiittää teitä meidän kaikkien puolesta.
— Oikein! Kaikkien! Veljet! Veljet! Me kiitämme teitä! kuului kaikkialta liikuttuneita ääniä.
Brutus syöksähti seisoalleen; hän oli aivan haltioissaan, hän näytti kokonaan muuttuneelta puhuessaan käheällä, vapisevalla äänellä:
— Veljet — veljet, te olette tehneet niin paljon…! Me kiitämme teitä myöskin niiden puolesta, jotka ovat kaatuneet uhreina, niiden, jotka parhaillaan kärsivät. Jos he vain tietäisivät, niin kymmenettuhannet kahlehditut, kidutetut ihmiset sopertaisivat teille kiitosta pimeissä kopeissaan. Ja jos olisi mahdollista — niin tuhannet teloitetut, kidutuksen ja nälkäkuoleman uhrit kurottaisivat käsiään teitä kohden tuntemattomista haudoistaan.
Hänen äänensä katkesi, niinkuin joku olisi äkkiä tarttunut hänen kurkkuunsa, hän kohotti käden silmilleen ja kääntyi poispäin. Kaikki muuttuivat synkiksi ja alakuloisiksi. Eräät nojasivat kyynärpäillään pöytään, toiset näyttivät tarkastavan sen rosoista höyläämätöntä pintaa, aivan kuin siinä olisi ollut erinomaisen tärkeätä nähtävää. Ja useat tuijottivat tuskallisesti yhteen paikkaan, aivan kuin katsellen jotakin kaukaista näkyä.
Marcus tunsi syvää sääliä, miltei kauhua: mitä näkevätkään nuo jäykät, tuskalliset katseet! Monet näkevät kai rakkaimpansa heiluvan tuulessa — ja korpit kiertelevät vaakkuen yläpuolella.
Suurikokoinen sotilas oli peittänyt kasvonsa — luultavasti hän näki veljensä lyyhistyneenä kiviseinän viereen pää murskattuna… Joku näki rakastettunsa kasvot myrkyn mustaamina… Ah niin…
Marcus unohti huomaamattaan toiset — hän muisti taas Aurelian katseen silloin — viimeisenä iltana.
Kokonainen maailma näkyi Marcukselle noista loistavista silmistä.
— Niin toverit, ovatko kaikki sitä mieltä, että tämä suunnitelma hyväksytään?
Kuin unessa hän kuuli Antoniuksen kysymyksen ja joukon yksimielisen, hillityn hyväksymisilmoituksen.
Marcus oli tahtomattaan purrut hammasta: hänen kurkkuunsa nousi taas jotakin kirvelevää, tukehduttavaa.
Niin — kokonainen maailma hänen silmistään silloin näkyi.
Mutta niiden loiste on sammunut ainiaaksi — ainiaaksi.