LAULAEN KUOLEMAAN.
Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset lähtivät hiljaa ulos takaportista.
Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli sammutettu.
Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma möhkäle: panssariauto.
Antonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin. Etupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet autoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten.
Autossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen viereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta värisevällä äänellä:
— Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia takaperin! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista — eikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri!
Äänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan kuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä varmuutta ja rohkeutta.
He olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle, jota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana toimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla pidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu katusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän ilmoitti, mistä he pääsevät torille.
Sanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä joukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he näyttivät epämääräisiltä haamuilta.
Eräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa aseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa, ja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja pikatykkeineen.
Eräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman poikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn tiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle.
Lucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun varrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta aivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton pihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky.
Noin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen kellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia.
Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot, lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja, kiviä, vieläpä turpeitakin — ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.
Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä, ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.
— Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin…
Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko: kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista. Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän. Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin vain hiukan syrjään.
Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:
— Tietä, tietä, tietä!
Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi katusulkua kohden.
Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti entistä rajumpana — ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.
Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni peräkkäin joitakin suuria, harmaita… Tulipalon kaameassa valossa ne muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.
— Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. — Ne aikovat murtautua tästä torille!
— Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.
— Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen… Niillä on neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!
Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan muutamassa sekunnissa — hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä, ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti — aivan kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen — mutta yksikään ei kääntynyt.
Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika — ja nyt sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi — kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää tukahduttaa!
Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän, järkyttävimmän näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee, mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat suojella tovereitaan ja he etenevät — he marssivat laulaen kuolemaan! Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!
Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.
Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä, noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät nopeasti kuin kiväärinlaukaukset:
— Nyt lähden. Hyvästi!
— Minä myös! yhtyi Antonius.
— Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä — ettehän te pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo tulee apua?
Marcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten.
Mutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena, riemukkaalla äänellä:
— Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat!
Se tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan tuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden röykkiö — ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan barrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä avuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta konepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät torille.
Hyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni Augustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta panssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja valonheitin.
Nyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä.
Äkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus, ikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon auto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin voimakas pommi tahi käsigranaattivarasto — jonka pikatykin ammus oli lävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen pyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin ne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua alkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen — aivan kuin suuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä.
Marcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin takertuneen poikasen — ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien, miten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa olisi niellyt heidät kitaansa.
Jyrinä lakkasi — kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana maanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa konekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan.
Kapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti luoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle aseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi toistakymmentä lähenevää sairasautoa.
Lucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä:
— Kyllä tuolla on kamalaa.
— Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti.
— Ei — eivätkä pääse, lisäsi Antonius.
Heidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli saanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä. Päätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään asiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle pääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla.