ÄÄNI PIMEYDESTÄ.
Vaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan työmiehiä.
Hälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden puolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty huomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia.
Lähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa kadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis katusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä kaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä.
Väkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa!
Heidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä hyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja:
— Oikein, oikein!
— Sinä puhut totta!
Kun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä harvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni:
— Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme muuten ollut?
— Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän sen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän suumme on ollut liian kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun, teidän, jok'ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa katkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat menehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme ovat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella — haudat ovat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan…
Ääni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa suunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta ääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi:
— Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme on lukemattomina veroina ryöstetty meiltä! Ja näillä rahoilla, meidän rakkaittemme elämän hinnalla on rakennettu panssarilaivoja, yhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä, lentokoneita, panssariautoja — joiden ainoana tehtävänä on ihmisten murhaaminen, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä tavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety teurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan inkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on täytynyt äänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin vastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja heidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi. Noin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan — ja te tunnette tuon suukapulan polttavan tuskan!
Ääni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus. Marcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien miesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla.
— Tänään on tehty kamala rikos — mutta mitä se onkaan niiden miljoonien uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi! Näkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten ja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi, julmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä aiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: — Ja nyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien teurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja kyynelten mereen!
Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala, kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona kumeasti murahtaen noussut seisomaan — ja kita avoinna tuijottanut verestävin silmin kiduttajaansa.
Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:
— Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina… Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme joukkomurhien vastustajia!
Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:
— Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet — mutta tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia — mutta nyt emme voi enää, emme kestä enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: seis! Nyt riittää!
Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon, ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin voimin.
Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan sellaista kuullut — se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus näki — mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi, uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja, siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.
Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.
Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.
— Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja lopetti puheensa seuraavin sanoin:
— Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun miljoonat meistä ovat kuolleet heidän sodissaan, niin miksemme nyt kärsisi muutamia päiviä omassa sodassamme — kuolisi ilomielin oman asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet, päättäkäämme, että meidän täytyy voittaa — tai kuolla viimeiseen mieheen!
Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin, siinä kuvastui epätoivo — kuoleman epätoivon voima. Tulipalo oli alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri — josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa. Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä, hän luuli olevansa valtameren rannalla — ja vuorenkorkuiset aallot syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.
Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu! Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta! Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.
Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.