MILJOONIEN NIMESSÄ.
Marcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja hurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän tuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan — niinkuin olisi kaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä — ja kuiskasi itsekseen:
— Vihdoinkin!
Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan ja päänsä humisevan — hän oli kuumeisella innolla taukoamatta työskennellyt kolme vuorokautta.
Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen kaupunginosaan, missä Antonius asui.
Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi levottomasti:
— Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?
— On, vastasi Marcus ääni värähtäen.
Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:
— Se on valmis…?
— Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:
— Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.
Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli vieras ja matala:
— Veljeni, minä kiitän sinua miljoonien puolesta.
Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.
Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen; sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten hän lopulta oli onnistunut.
Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan irti rungosta ja tähän väliin johdettiin tasainen sähkövalo, joka säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.
Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:
— Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin ympäristön?
Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja puhui syvän liikutuksen valtaamana:
— Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään keksinnön — ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan aina muistamaan!
Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa:
— Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle hallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön.
Antonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi:
— Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut rakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle?
— Jaa, tuota — en nyt oikein —
— Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai ehkä sinun olisi annettu rakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö — ja sinut itsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta nyt sinä olet elossa — ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta maailman paraita lentokoneita ja uusia tulee!
Marcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja salaperäisesti ääntään hiljentäen:
— Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on meikäläiset ohjaajat.
— Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä ystäväänsä. — Miten sinä olet voinut saada niin paljon…?
— Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, — sain periä miljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä sopivaa nuorukaista lentäjiksi — ja avustanut vielä muutamia. Nämä ovat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö, ehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole parempi?
Viime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden.
Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.
— Sen tähden sinä siis minuakin avustit…? änkytti Marcus.
— No, jos niin tahdot sanoa. — Mutta älkäämme enää puhuko tästä.
— Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit luottaa minuun?
Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:
— Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran muistamaan isäsi.
Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.
Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:
— Marcus — sinä tiedät, miten molemmat veljeni… Niin — sinä olet samanluonteinen kuin minun toinen veljeni — ja minä — minä olen pitänyt sinusta niinkuin…
Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin hän änkytti hiljaa:
— Veljeni — sinä minut pelastit — vankeudesta…
— Minä olin levoton sinun tähtesi, veli…
— Veljeni — veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä
Antoniuksen olkapäätä vastaan.
Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä — hän pidätti pienen aikaa hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:
— Niin veli! Nyt meillä on toivoa! Ja sinäkin kohoat taas yhden arvoasteen.
— Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus neuvottomana.
— Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista — ja santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli: lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu monen rehellisen miehen pää.
Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen, leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen luonnollisesti:
— Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:
— Olen teitä niin kovin odottanut.
— On ollut erittäin tärkeitä toimia — etten ehtinyt — vaikka, koetti
Marcus puolustautua.
— Ymmärrän sen.
Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen jännittyneenä:
— No, sanokaa te minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää — että hän olisi — myrkkyä…
Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.
Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet nojatuoliin.
Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:
— Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia — tointukaa! Voi miksi kerroin…
Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten katkonaisesti ja tukahtuneesti:
— Älkää — älkää — te minusta mitään… Enhän minä enää —
Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.
Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.
Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi lohduttaen:
— Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.
— Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja poistui omaan kamariinsa.
Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja silmissä kuvastui tuska.
— Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.
— Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:
— Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?
— Miksikö? Se — se oli jostakin korttipelistä — aivan pikku asia.
Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:
— Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen kuullut siitä.
Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja neuvottomuus.
— Niin tuota — asia oli nähkääs niin — että tuota, sitten hän laukaisi äkkiä läpitunkevasti:
— Niin, hän on muutenkin konna!
— Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.
— Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.
Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja kuiskasi tulisesti:
— Tarvitseeko teidän minulta salata totuus? Kyllä minä mieluummin kuolen kuin ilmaisisin teistä jotakin.
Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan katsoen:
— Mitä tarkoitatte?
— Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan — ja te kostitte!
Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:
— Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen teille koko elämäni ajan kiitollinen!
Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama tulinen innostus ja hurmaus kuin hänenkin — silloin — onnellisena iltana.
— Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena.
— Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä — kaikkea…
— Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin huumaantuneena. Minäkin ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte, miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme puhua hänestä — silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.
Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi, Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!
— Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. — Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta — ja sitten hänen tukkansa oli lumivalkea…
— Entä äiti — eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.
— Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta.
Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa…
Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta — silloin kun äiti saapui maalta…
Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti huudahtavan:
— Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa minulle tämän ilon?
— Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne vankilasta — kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.
— Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!
— No niin — Älkäämme siis puhuko tästä enempää — näyttää olevan turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:
— En olisi uskonut — että voisitte — loukata minua noin — noin —
— Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. — Se on totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!
— Tiedättehän sen — eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi. — Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne — pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte…
Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:
— Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään matkusta?
Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.
Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään nojatuoliin ja itki katkerasti.
Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:
— Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia — se lohduttaa parhaiten. Niin hänkin tahtoi.
Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:
— Sinä olet Aurelia.
Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:
— Tahdon kaikessa — tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin onnellinen — jos — te kärsisitte vähemmän, kun…
Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.
Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli poissa, ikuisesti poissa.
Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan; se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella — mutta siitä ei pääse hetkeksikään.
Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen tuskaansa.
Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.
Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.