KAKSINTAISTELU.
Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut, mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.
Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei jättiläiseltä — ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili voitonvarma, ylimielinen ilme.
Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi aikonut harjoitella miekkailusalissa.
Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen — ja kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin — ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.
Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi. Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.
Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä vain hiukan liikahtaa paikaltaan — odottaa vain hiukan kyyristyneenä, liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.
Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo; ja taas hän hyökkäsi.
Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli kahta elämää. Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.
Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut huulet… Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta, kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän — mikä mahtoi olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä viimeinen kuiskaus hänen kuolemankalpeilta huuliltaan?
Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt, ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan selvästi tuon inhottavan rikoksen.
— Roisto — mitä — mitä tämä on —? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen sähisevän.
Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan. Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät keltaiset, petomaiset hampaat — ja suunnaton ruho hetkui raskaasta läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:
— Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä keskustelemme hiukan — se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri. Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?
Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta heti…
— Konna, hän kähisi vaivalloisesti.
— Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette keskustele! — Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:
— Muistatteko nyt häntä — nyt juuri?
Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän puhkui hiljaa:
— Sinä olet — perkele…
— Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?
Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.
Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:
— Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!
— Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.
— Hyvät herrat — korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.
Mutta enempää hän ei ehtinyt.
Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle — ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea nenä — ihan kasvojen pintaa myöten… Kapteeni rojahti maahan kuin päähän isketty härkä — ja veri alkoi hurjasti tulvia.
— Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti kauhistuneena. — Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen —
Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:
— Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut minua.
Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina…
Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:
— Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.
— Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.
— Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu, vastasi Antonius. — Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta kehittää kätyreistään tuollaisia petoja — se täytyy siis kukistaa!
— Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!
— Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. — Minä kyllä ymmärrän sinut täydellisesti.
Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:
— Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta tuntui — sittenkin raa'alta. Minua puistatti…
— Mutta eihän maapallolla saa olla mitään liian raakaa upseerille! huudahti Marcus hillityn harmistuneena. — Kymmenettuhannet kuolleet, sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut kaupungit: hävitys ja kuolema — sehän on upseerin varsinaista työtä! Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy pakottaa viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla! Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus:
— Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän se mitään tee — eihän se ole raakuutta! Mutta kun minä annan hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni puistattaa. Se on hirvittävän raakaa — sillä hyttysen te kuurnitsette, mutta kameelin te nielette!
Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:
— Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta minulle — niin eikö sinua hävetä?
He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Ystäväni — ystäväni — anna anteeksi! Olen puhunut ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei, ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää, miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen — minulla on sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen — en ymmärrä itsekään…
Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:
— En, en veli! Kun kerran sanot, että… Älä sinäkään veli muistele minun loukkaavia sanojani — olen tuon asian tähden kärsinyt liiaksi.
— Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.
— Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan innostuksesta ja sisäisestä ilosta.
— Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus. Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti:
— Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi oikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole ehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita.
— Kyllä sinä pian opit tuntemaan…
Kun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa kaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa:
— Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee sotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä saisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi.
— Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, — nyt minun täytyy onnistua!
Minä alan kokeilla yöt ja päivät!
— Älä sentään rasita itseäsi liiaksi — silloin et onnistu niinkään. Oletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon kokeilupajassasi?
— Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut päällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta koneeseeni … hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän odottaa jännittyneenä, että onnistuisin — että ansaitsisin hänelle vielä toisenkin ritarimerkin!
He erosivat hiljaa naurahtaen.