PUNAINEN ARPI.
Marcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä vastaavan, hän astui sisään.
Antonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään huolettomasti:
— No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti?
— Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. — Sillä nyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten!
— Autonkin?
— Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään istahdin urkkijan autoon — ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja sitten alkoivat odottaa — jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa katua vartioimaan!
— No miten pääsit lopulta tänne?
— Venytin matkan! naurahti Marcus. — Kaksi kertaa ajoin raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin — ja lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia — ja nyt olen tässä!
— Entä keksintösi?
Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan katsoen:
— Siitä ei tule mitään.
— Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.
Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti läpitunkevasti:
— Minä en voi ajatella mitään — niin kauan kuin se konna on terveenä — ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!
Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien sekä sanoi hiljaa:
— Veliparka, tuo on hermostumista — sillä voisithan suorittaa asian myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle — mutta hän on santarmiupseeri. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun, on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta kostoon. — No, oletko voimistellut?
— Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin miekkaillut itseni näännyksiin — mutta minä en, en… Kun Antonius ei sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:
— Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman klubin jäseneksi, ja — ja tuttavaksi — hän on peluri.
Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:
— Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet… Ja itsekin inhoan ja häpeän itseäni… Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa — tehdä hänelle jotakin.
— En minä sitä puolta ajatellut — sellaiseen hirviöön ei tarvitse soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi kylmäverinen?
— Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani kostaa! huudahti
Marcus hurjasti.
— Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen — toimittaa niin, että hän vaatii sinut —
— Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: —
Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?
Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.
Kaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä olevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus oli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse esittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono pelaaja, hän sai yrittää parhaansa — hävitäkseen mahdollisimman vähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa riittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin verran — suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin miekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla erään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti, että tämä huudahti isällisesti:
— Se on vaarallista, nuori ystäväni!
— Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun hän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari aivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös sapelimiekkailua.
Marcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi tahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat olisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule kaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan — vielä vähemmän, jos hän aavistaa jotakin kostoa: ja hänen täytyy kostaa!
Jok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan ruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli ruumiillisesti entisellään.
Tähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona — sillä hän epäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella hän suoritti harjoituksensakin.
Marcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa. Kapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan, tarjonnut illalliset — ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia.
Kapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta puolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille itse täyttä kurkkua.
Marcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli ottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli päättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden.
Puoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti pöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja ehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon.
— Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. — Onhan teillä kokonainen haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea mestari naismaailmassa.
Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi itserakkaasti:
— Jaa — hm… En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat jäljessäni. Ja onhan niitä ollut — he, he, herkullisia… Mutta minä olen aina sanonut: naisia pitää osata käsitellä, he, he…
Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:
— Oli teillä silloinkin kaunis neiti — kun minä siellä kävin… Enkö ole oikeassa?
— Kaunis se oli kuin enkeli — mutta kissan sukua! huudahti kapteeni innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen lomasta:
— Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä arpea nenässäni — sen hän puri kun — he, he — yritin suudella…
Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan — askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee — ja niinkuin inhottava hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun — paksut partaiset huulet tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon…
— Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon kaikki naiset hullaantuvat! He, he…
Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä kuin leimahdus — ja hän purskahti onttoon nauruun.
Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:
— Katsokaas tätä arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä — he, he… Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet…
Kapteeni kallisti päätään — ja myös hänen paksussa siankaulassaan näkyi punainen arpi.
Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä kiduttavampia yksityisseikkoja.
Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen öhkivän:
— Ja mikä vartalo — mikä herkullinen vartalo!
Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja; hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa! Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.
Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä marssi — ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:
— Siinäpäs on todellakin arpi — Punainen arpi…
Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.
Täytyi vieläkin odottaa.
Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.
Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi — niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:
— Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.
— Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. — Kyllä minä näytän! Minä!
Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen päivätyökseen.
Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti — ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.
Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät, mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi sitten varmasti ja voitonriemuisesti:
— Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat kumartaen.