NÄKYJÄ.
Tulen voima näytti yhä yltyneen. Niinkuin nälkäinen, raivostunut hirviö se oli taas nielaissut yhden esikaupungin kuin suupalaksi — ja ihmiset pakenivat poispäin, kuin takaa-ajetut eläimet, itkien ja parkuen kuin mielipuolet. Kerran, kun ihmisraukkojen huuto hiukan vaimeni, kuului suuren koiralauman haikeaa ulvontaa. Juliuksen kiihottuneessa mielessä tuntui siltä, kuin olisivat kolmen miljoonan murhatun sielut itkeneet tuon suuren rikoksen tähden — suuren kaupungin hävityksen tähden.
He tuijottivat kuin jähmettyneinä: esikaupunkien sytyttyä näytti tulimeri ulottuvan taivaanrannasta toiseen, ja tuon äärettömän ulapan pinnasta hyppivät hurjassa tanssissa tulipatsaat kuin korkeat hyökyaallot — myrskyävä tulimeri! Miljoonat kipinät kiitivät pilvittäin avaruudessa, puoli maailmaa näytti palavan ja taivas hehkui veripunaisena — niinkuin sekin olisi värjäytynyt sen viattoman veren paljoudesta, joka tänään oli vuotanut maahan.
Marcus tuijotti yhä ääretöntä pätsiä; ajatellen Antoniusta: vuosikaudet tämä oli ponnistellut keksintönsä vuoksi; vuosikaudet suunnitellut, työskennellyt taukoamatta päivät ja yöt — ja sitten…
— Kun ajattelee, että hänen työnsä avulla tuo kammottavuus on saatu aikaan — hän puhui itsekseen ja lisäsi epätoivoisesti: — Tuntuu siltä, kuin — täytyisi tulla hulluksi. Ja mitä, mitä kaikkea tuolla lieneekään tapahtunut? Muistatko huudon sieltä keskeltä?
Marcuksen mieleen tuli, että lähistöllä oli työläisten kaupunginosa, ja nyt hän muisti siellä olleen tuhansia työläisperheitä, joista isät vietiin toissapäivänä kasarmiin.
Marcus havahtui kuullessaan, miten Julius äkkiä alkoi katkerasti itkeä.
Mutta Marcus ei voinut itkeä, hänellä oli vain sellainen tunne, kuin alkaisi tukehtua. Hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa — ja hänen mieleensä lennähti Antoniuksen raju tempaisu illalla hänen reväistessään kauluksensa rikki.
Kauhistuttavan selvästi hän mielessään näkee, miten nuo yksinäiset työläisäidit äsken hypähtivät kauhusta kirkaisten vuoteiltaan. Lapsilauma juoksee itkien äidin turviin kuin linnunpojat emonsa siipien alle. Äiti ottaa pienimmät syliinsä painaen vaaleatukkaiset päät poveansa vastaan, hän peittää isompienkin päät, jotteivät he näkisi noita kamalia leimahduksia — ja rukoilee kauhusta kalpein huulin apua Jumalalta. Mutta liekit lähenevät nopeasti, lapset alkavat sydäntäsärkevästi huutaa. Räjähdys, helähdys, räiskettä — ja sinertävä liekki syöksähtää sisään kuin raivokas, notkea peto. Suunnattomalla tulikielellään se nuolaisee ahnaasti; lasten ohuet paidat, heidän vaaleat kutrinsa katoavat silmänräpäyksessä. He huutavat, kiemurtelevat — hennot kädet mustuvat, käpertyvät…