MIELIPUOLET.
Julius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja änkytti:
— Herra Jumala! Katso, heitä — on kymmenittäin!
Marcus oli kaiken aikaa nähnyt jotain tavatonta, mutta hän ei ollut pannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia — ja hänen selkäänsä kylmäsi.
Muutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään ja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin maassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä, matkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin näköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin hien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää paljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä:
— Nouskaa haudoistanne! Hän tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa!
Hän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi hyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja ärjyi yhä ankarammin:
— Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu seitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös — ja minä ajankin teidät ylös — ellei muuten niin ruoskilla ja skorpioneilla!
Äkkiä hänen hikiset kasvonsa muuttuivat kauhusta kuolemankalpeiksi, ja hän alkoi käheästi parkua:
— Mi — mitä —? Ette nouse minun käskystäni.. Koska… Niin, minä tein sen! Minä siunasin sotajoukkoja ja — ja rukoilin… Mutta minä tein velvollisuuteni — tein sen esimiesteni käskystä! Enkä minä tiennyt, että minun syntini tähden tulisi viimeinen tuomio. Nouskaa, sanon minä! Sillä tietäkää, te niskurit ja hitaat sydämestä: minä olen Herran, Sebaothin enkeli! Ja tämä on minulle toimeksi annettu.
Eräs tavattoman pitkä, laiha mies oli hiljaa kiivennyt kiviaidalle. Hänen yllään oli vain valkoinen, leveähihainen yöpaita; hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät peloittavasti, ja hän heilutti pitkiä käsiään, karjaisten hirmustuneella äänellä:
— Voi siunaus, väärä profeetta, valehtelija — joka olet juopunut valittujen verestä! Tiedä sinä! Tietäkää kaikki — tietäköön koko maan piiri: minä kutsun julistan: tulkaa tuomiolle!
Kuului vihlova kauhunhuuto. Suurin osa, varsinkin naisista, oli yön tapauksista pelästynyt miltei mielettömäksi. Kun nuo kauheat sanat kajahtivat heidän takanaan ja he kääntyessään näkivät pitkän, valkean olennon, pimenivät heidän silmänsä, he luulivat todella näkevänsä viimeisen tuomion julistajan. Monen järki sammui, kuului käheätä, uikuttavaa naurua, joka muistutti nälkäisten lintujen huutoa. Sekasorto kiihtyi, kuului kauhistuneita, kimakoita kirkaisuja:
— Herra, anna anteeksi!
— Olemme kuunnelleet väärää profeettaa.
— Armahda! Armahda!
Sitten kuului metelin yli voimakas miehenääni:
— Ihmis-raukat! Ettekö näe, että hän on hullu?
Mielipuoli oli huudoista välittämättä jatkanut kaiken aikaa puhettaan. Hän oli unohtanut henkilökohtaisen vihansa, hänen äänensä oli muuttunut jylisevän juhlalliseksi:
— Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen, niin on myös Ihmisen pojan tulemus! Sillä silloin pitää suuren vaivan oleman ja ihmiset pitää nääntymän pelvon ja odotuksen tähden! Ja elementit palavuudesta sulavat.
Jotkut koettivat tunkeutua joukon lävitse, ja mielipuoli karjaisi kammottavalla äänellä:
— Menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, tuohon iankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys! Ja kuolema ja helvetti heitettiin tuliseen järveen, ja tämä on se toinen kuolema!
Vasta nyt hänen äänensä lakkasi kuulumasta — puhkesi sellainen ulvonta, kiljunta, että Julius kumartui koettaen tukkia korviaan. Onnettomat ihmisraukat olivat alkaneet tapella keskenään: toiset tahtoivat saada mielipuolen alas aidalta, mutta joukko pelästyneitä, hulluja ja hysteerisiä naisia seisoi tiellä kiljuvana, mielettömänä muurina. Heidän ulvontansa tukahdutti toisinaan tulenkin pauhun. Mieletön huitoi ja huusi taukoamatta — ja kaiken ylitse valoi raivoava tulimeri verisen hohteensa. Vain toisinaan kuului melun yli joitakin yksityisiä huutoja:
— Pois mielipuoli!
— Älkää koskeko häneen!
— Jumala, ole armollinen!
— Alas sieltä! Muuten kaikki tulevat hulluiksi!
— Peljätkää herran vihaa!
Nyt hypähti Julius seisomaan ja ähkyi kauhistuneella äänellä — niinkuin hänkin olisi tullut mielipuoleksi:
— Marcus! Pois! Pian — minä en kestä kauempaa.
Marcus nousi nopeasti ylös istahtaen ohjauspaikalleen — ja samalla hetkellä kuului melun yli luonnottoman terävä, kiljuva naisääni:
— Älkää rohjetko koskea herran enkeliin! Hän on tullut kutsumaan teitä viimeiselle tuomiolle — ja te aiotte tappaa hänet!
Marcus pani nopeasti moottorin käymään ja lentokone alkoi hiljalleen edetä, mutta yhtenä ulvovana hornankuorona yhtyivät mielipuolet johtajattarensa huutoon. Marcus kiihdytti vauhtia, mutta vinkuvien piiskaniskujen tavoin satelivat takaapäin yön surkeimpien uhrien huudot:
— Oi jumalattomat — niskurit!
— Tahdotteko estää viimeisen tuomion?
— Herra on murskaava tomuksi!
— Helvetti on jo sytytetty teitä varten!
— Ha ha ha! He he he!
— Katsokaa, kuinka se loistaa!
— Tahdotteko murhata enkelin — julmurit!
— He ovat piruja, piruja!
— Katsokaa, niillä on sarvet ja hännät!
— Menkää takaisin helvettiinne!
— Tuonne takaisin — saatanat!
— Rukoilkaamme!
Sitä mukaa kuin he etenivät, häipyivät sanat kuulumattomiin sekaantuen huumaavaksi meluksi. Julius katsahti taakseen ja näki jotakin sekavaa, heiluvia nyrkkejä, pyörivää, kuin villiä tanssia — ja hänestä tuntui, että noiden mielettömien yläpuolella tanssi tyhjässä ilmassa parvi punaisia paholaisia, iloisina vartioiden uhrejaan. Mutta lopulta hän käsitti, että kiviaidalla juoksenteli ja tappeli puolialastomia miehiä.
Marcus pysäytti koneen noin kolmensadan metrin päähän kodittomien joukosta ja alkoi kuunnella.
— Emmekö menisi vähän kauemmaksi? kysyi Julius arasti.
— Ei hyödytä, vastasi Marcus synkästi ja katkerasti. — Sanoja tänne ei enää erota — eikä heidän yhteistä huutoaan pääse pakoon. Vaikka tunkeutuisi maan uumeniin, se soi aina korvissa.
— Oikeassa olet, veli.