PIENOKAISET.
Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli silmiensä pettävän — kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen näyltä.
Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään, toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden — niinkuin olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa elämää.
Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua odottaessaan.
Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu. Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa; joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta miestensä ja lastensa nimiä — näkyi myös itkusta nääntyneitä harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.
Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja, jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.
Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin tuntevinaan saman tulisen tuskan.
Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja ruiskun sekä hypähti alas.
Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse — hänen hampaansa alkoivat kalista.
Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita — ja valkealla iholla näkyi häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät mustuneet kohdat — ja lapset…
Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin 8-vuotias, laiha tyttö — ja juuri tämä tyttöparka oli palanut pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt mustaksi — päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan kuin kivellä puusta pudotettu lintu — ja kuolevan linnun varpailta näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa — ikäänkuin kuolemanväsyneenä.
Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään värisevän naisäänen huudahtavan:
— Jumala siunatkoon teitä!
Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi käheästi:
— Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin…
— Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.
Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:
— Ystäväni — ystävä raukat… Ei ole muuta kuin näille — pienokaisille…
Sitten kuului matala tuskallinen ääni:
— No, me olemme edes miehiä — kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi…
— Antakaa heille pian!
Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.
Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa, vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi aivan kuin viimeisillä voimillaan:
— Äiti — polttaa…
Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana — niinkuin hän olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en jaksa enää — olen niin pieni, heikko. Armahtakaa — antakaa minun vihdoinkin — kuolla — kärsin niin kovin!
— Pieni — pieni lapsiraukka — sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli Marcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä vaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen.
Marcus ei tuntenut pientäkään katumusta — päinvastoin hän hiukan rauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen:
— Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää.
Ihmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä, tukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä erottaa muutamia sanoja:
— Voi murhaajia!
— Kuka on tämän tehnyt?
— Konnat! Missä on lapseni?
— Nyt on tuomiopäivä!
— Helvetti on jo sytytetty valmiiksi!
— Jumala, armahda meitä!
— Rukoilkaamme!
— Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet!