ODOTTAMATON KOHTAUS.
Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton liikutus ja sääli.
Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.
Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:
— Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!
Hän näki Aurelian tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka hajallaan.
Ja Marcus mutisi kuin kaiku:
— Hän elää.
Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut tytön vankilassa, silloin kamalana yönä.
Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:
— Hän elää, elää!
Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden — Marcus näki hänen kaatuvan.
Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:
— Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!
Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen makuusohvaksi — sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.
Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta, riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa alkoivat vavista — ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien silmäripsien välistä.
Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli tytön kalpeita, vapisevia huulia.
Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään, miten oli joutunut urheilukentälle — hän oli vain juossut… Sitten hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.
Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä
Julialle — yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.
Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.
Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja: nyt ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.
Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen tähtensä — sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä. Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian tähden.
Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan; luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.
Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja huomasi, että silkkisukat olivat rikki — ja hento jalkapohja kokonaan verillä — soran ja terävien kivien repelemä.
Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi, rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt… Suudella noita jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.
— Sillä tavalla hän siis kuoli.
Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen — ja nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.
Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: Antonius! Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: — Niin veli — hän kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan suurta — ja kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän oli mies — voimakas mies.
Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää. Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua ja vaikerrusta.
Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei jaksanut yhtä mittaa läpäistä — sinne olikin matkaa lähes kaksi kilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet tuntuivat kylmiltä.
— Julius — meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti hiljaa.
Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia kohden — hiljaa, äänettömästi — niinkuin jokin tropiikin kauhea jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota kohden.
Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.
Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita — se suojeli pahimmalta kuumotukselta.