NÄLKÄLAKKO.
Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.
Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan — niinkuin toisillekin on tehty.
Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista — kumpikaan ei tullut. Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän raivostui — siitä ei ollut pienintäkään apua.
Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä nälkälakon siksi, kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.
Neljä päivää oli kulunut.
Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin silmin kopin hiilimustaan pimeyteen.
Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut…
Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.
Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: mitä on Aurelialle tapahtunut? Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät, joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. — Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.
Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä painuivat umpeen.
Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi ruumiinsa jäykistyvän — niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.
Kuului askeleita — raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.
Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman varovainen — mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa vasten.
Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman, hillityn hengähdyksen… Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän tietää koko ajan, että tuo suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään — että pimeydestä tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista — mutta yhä hän odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.
Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan…
Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän menettää järkensä… Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin ja hypähtää lattialle…
Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta johtuneita houreita.
Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.
Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta tämä herätti hänet täydellisesti.
— Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. Hän, joka oli ollut niin kylmäverinen, voimakas — parhaimpia ampujia ja miekkailijoita — onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa? Vai tuleeko hän hulluksi?
Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla — hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!
Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan, niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut, mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen otsalleen.
Silloin hän muisti Aurelian.
Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira! Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa — ja ne, jotka ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla rauhassa,
— Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.
Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja sanoo iloisesti:
— Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on parhaat lentokoneet!
— Ja kaikki ennätykset!
Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että meillä on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että ulkonaiset viholliset!
— Helvetin nimessä — ei!
Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta — mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen ollut tuntenut!
Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti voimaa. Hän tiesi, että vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan — senkin hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.
— Minä en tule mitään unohtamaan, hän mutisi hiljaa.
Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!
Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu olla seuraavaan ateriaan — sitten se taas oli viety koskemattomana pois.
Nyt Marcus päätti mennä heti syömään!
Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.
Hän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan.
Ihmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän paljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän ääreen.
Marcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi — se ei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli Marcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti.
Mutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä.
Marcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa, kun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti kohteliaasti, että hän nyt oli vapaa.
Sekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä, jotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain katkeruutta kärsimästään vääryydestä.
— Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?
— Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen nöyrästi kumartaen.
Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi saman kärsineet — ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin; katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja kaksimielisesti:
— Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, miksi minut nyt näin päästetään vapaaksi!
Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut milloinkaan kuullut — hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.
— En todellakaan, näin yht'äkkiä — herra kapteeni! änkytti apulainen nöyrästi. — Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!
Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.