OSTETTU IHMISHENKI.
Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun — kas, hän oli polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!
Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä mittaa hänen mieltään.
Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän — enemmän kuin ketään toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu — jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.
— Häntä ei saa tappaa, niinkuin…
Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat peloittavan näköisiksi.
— No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. — Minä teen kaiken voitavani. Niin — huomenna menen sisäministerin luokse.
Hän nousi ja lähti illalliselle.
Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.
Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym. puhuen samalla makeasti:
— Tietenkään ei teihin, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin — etteivät todella epäiltävät henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.
Sama repliikki esitettiin jokaiselle — Antoniuksen muutamat ystävät, jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.
Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti, onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia valtakunnan puolustukselle.
Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan, mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan vangittuna.
— Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä alkoivat pälyillä rauhattomasti.
— Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut erehdyksestä, lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat. — Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä — ja minä voin taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.
Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi tarkastaa tutkintapöytäkirjaa.
Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja epäilevästi:
— Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle — ja jospa heillä kuitenkin on syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni virastojen keskeneräisiin —
Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria seteleitä — yhteensä kymmenentuhatta markkaa.
Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain alkoivat vilkuilla — hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin, ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen kasvojaan — ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.
— Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:
— Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä — niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!
— Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. — Ja minä luulen, että koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne! Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään niin suuressa asiassa.
Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:
— Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat olemaan meidän vallassamme. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa on silloin muistava myöskin teidät, herra kreivi!
Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:
— Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä… Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä lähteneitä sanoja — sillä niitä kuulee kovin harvoin!
— Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.