PERUSTUKSET HORJUVAT.

— Nyt hän tulee! huudahti eräs lihava, punakkakasvoinen kenraali.

Ulkona kuului suuren moottorin lähenevä jyrinä, ja samassa seisahtui auto ulkopuolelle.

Hetken kuluttua lennähtivät esikunnan loistavan kokoussalin kaksoisovet auki, kummallekin puolelle asettui jäykkänä koreapukuinen sotilas — ja valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö astui sisään.

— Mitä on tapahtunut? hän kysyi jonkin verran levottomana, kätellen nöyrästi kumartelevia kenraaleja.

— Teidän korkeutenne, on puhjennut kapina! lausui esikuntapäällikkö, vanha, pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, terävät kasvot. Hän oli äsken saanut siitä puhelimitse tiedon ja käskenyt jonkun upseerin tulla heti selostamaan tapahtumaa. Onneksi oli esikunta vielä koolla, jotta voitiin heti…

Päivystävä upseeri tuli sisään ja ilmoitti, että odotettu lähetti oli saapunut.

Herrat istuivat heti suuren pöydän ympärille; puheenjohtajan paikalle istahti ylipäällikkö.

Ensin päätettiin kuulla lähetin selostus.

Vanhempi luutnantti, joka suoraa päätä oli tullut esikuntaan kasarmin pihalta, oli vieläkin kalpea äskeisestä. Hän sai kertoa tapauksen alusta loppuun, ja esikuntapäällikkö pyysi häntä toistamaankin eräitä kapinallisten lauseita ja merkitsi niitä muistiin.

Kun luutnantti oli poistunut, saatuaan käskyn jäädä odotushuoneeseen, vallitsi pitkä äänettömyys. Kaikki näyttivät vakavilta, jopa huolestuneiltakin. Vihdoin esikuntapäällikkö pyysi ensimmäisen puheenvuoron ja alkoi hitaasti puhua:

— Hyvät herrat! Ensinnäkin osoittaa tämä tapaus, että sotilassalaliitto on erinomaisesti järjestetty. Juuri tänään sain tietää, että lentolehtisiäkään ei anneta muille kuin agitaattoreille, ja kaikki käy suullisesti niiden kautta. Vakoiluosaston miehet ovat kyllä päässeet tällaisiksi agitaattoreiksi, mutta yksikään heistä ei tiedä, kuka on johtaja — kuka kirjoittaa nämä lentolehtiset — sillä ne tulevat perille toisten apulaisten välityksellä. Näitä apulaisia, enimmäkseen siviilihenkilöitä ja naisia, on paljon vangittu, mutta hekään eivät tiedä!

— Anteeksi, että keskeytän! huudahti kiihkeästi eräs laiha, parrakas kenraali. Heiltä pitäisi ottaa tieto johtajista… Kai he tietäisivät, jos…

— Herra kenraali! lausui varmasti esikuntapäällikkö ja hänen ohuet, ryppyiset huulensa vetäytyivät julmaan hymyyn. — Olkaa vakuuttunut, että näin tärkeässä asiassa kaikki keinot on käytetty. Siellä on terävät päät toimessa — ja kun koko pataljoona tekee tuollaisen päätöksen, niin tämä salaliitto ei ole vähäpätöinen. Olemme siis kieltämättä mitä vaikeimmassa asemassa.

Syntyi pitkä, kiihkeä keskustelu. Suuri enemmistö oli sitä mieltä, että säälimätön ankaruus oli nyt parasta; keinoista vain oli eriäviä mielipiteitä. Useimmat tahtoivat, että jok'ainoa sotilas sotaoikeuden säätämässä järjestyksessä tuomitaan ja ammutaan; toiset, että viivytyksen välttämiseksi koko pataljoona tuomittaisiin yht'aikaa. Eräs väitti syyttömäin teloitusten herättävän mieltenkuohua; toinen huomautti, ettei upseerin murhaan syyllisiä voi saada selville ja ehdotti, että otettaisiin arvan mukaan esim. 20 miestä joka komppaniasta ja ammuttaisiin. Yksi ainoa, kenraali A. ehdotti anteeksiantoa, upseerin murhaaja vain joutuisi rangaistuskomppaniaan. — Tällainen ennen kuulumaton lempeys olisi suurenmoinen voitto ihmisyydelle, vakuutti kenraali — ja samalla voimakas isku tuon salaliiton naamioituja kasvoja vastaan, salaliiton, joka kaivaa maata valtakunnan lujimman ja tärkeimmän perustuksen, armeijan alta.

Esikuntapäällikön ohuet huulet vetäytyivät suorastaan pirulliseen hymyyn, kun hän hitaasti ja ylimielisesti lausui:

— Minä pelkään suuresti, että ensinnäkin arpajaisissa — mikäli sellaiset voisivat tulla kysymykseen — kaikki voitot lankeaisivat vastustajillemme — ja sen tähden pyytäisin nöyrimmästi vastustaa niiden toimeenpanemista.

Kaikki paitsi asianomainen ehdotuksentekijä hymyilivät, ja useat nauroivat ääneen. Kenraali A., joka oli lihava, terve ja iloinen mies, nauroi ehkä äänekkäimmin. Mutta äkkiä hän taukosi, sillä esikuntapäällikön terävä, ivallinen katse sattui häneen kuin pitkän, hienosiimaisen piiskan sivallus, ja myrkyllinen ääni puhui teennäisen vakavasti:

— Samalla pyydän saada kenraali A:lle ilmoittaa, että myöskin minä suorastaan kunnioitan ihmisyyttä. Juuri sen tähden pidänkin sitä kotona turvassa — varsinkin sotaan lähdettäessä on parasta lukita se, vaikkapa kassakaappiin. Se on vielä liian heikko ja lapsellinen — voisi eksyä ja tukehtua kaasupilveen tai saisi päähänsä mörssärinammuksen… Muuten luulen, että jos kenraali A. ryhtyisi diktaattoriksi ja antaisi salaliittolaisille ennen kuulumattoman iskunsa, niin nämä mahdollisimman pian tekisivät vallankumouksen ja hartaan kiitollisuutensa osoitukseksi kohottaisivat kenraalin suorastaan ylös maasta.

Hänen puhetapansa oli niin vastustamatonta, että kumotut ehdotukset näyttivät ihan mielettömillä. Kaikki muut paitsi kenraali A. hymyilivät — useimmat kiitollisina siitä, etteivät itse olleet esikuntapäällikön hampaissa.

Mutta samassa esikuntapäällikön kasvot muuttuivat, ja kaikki vaikenivat.

— Hyvät herrat! hän lausui hitaasti ja juhlallisesti. Eikö totta, että meidän jokaisen toiminnan päämääränä on ollut sota — kosto niistä iskuista, joita viime maailmansodassa isänmaamme sai?

— On, on, on! kuului joka taholta.

— Minä tiedän sen, hyvät herrat! jatkoi esikuntapäällikkö sointuvalla ja läpitunkevalla äänellä; hänen mustat silmänsä loistivat ja hän näytti parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken. Hän perusteli pikaisen sodan välttämättömyyden niin vakuuttavasti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen, ja lopetti seuraavin sanoin:

— Kun me siis olemme näinä vuosina varustautuneet miltei yli-inhimillisin ponnistuksin, kun meillä nyt on ylivoima, jonka uusi lentokoneemme takaa miltei kaksinkertaiseksi, niin nyt on iskettävä! Ja aivan heti! Jo ensi viikolla saattaa vihollisella olla jokin keksintö, joka tasoittaa voimasuhteet. Siis mahdollisimman pian!

— Minä olen samaa mieltä! sanoi eräs vanha kenraali. Ja esikuntapäällikkö jatkoi:

— Tämä suuri asia on siis kapina-asiassakin pidettävä pohjana. Sillä — hyvät herrat — kapinan alkaminen on pakottanut meidät aivan sodan kynnykselle! Nyt on kysymys tunneista — korkeintaan päivistä. Kapinallisia kohtaan on siis mielestäni olemassa vain yksi menettelytapa; heidän rankaisunsa ei saa heikontaa armeijaa, vaan sen täytyy lisätä sen kuria ja voimaa.

— Niin, tietenkin — ja sen täytyy tapahtua sotalakien mukaan.

Esikuntapäällikkö katsahti läsnäolijoihin ja hiljensi äänensä omituisen läpitunkevaksi kuiskaukseksi:

— Hyvät herrat! Nyt on niin tärkeä hetki, että laitkaan eivät saa olla tiellämme. Jos siis sodan etu vaatisi kapinallisten armahtamista, tehtäköön se. Jos nuo tuhannen nuorta miestä on uhrattava, niin tehkäämme sekin silmää räpäyttämättä laeista huolimatta.

— Mutta myöntänette toki, herra kenraali, että tuo puhe on hiukan outoa teidän asemassanne olevalta henkilöltä! huudahti sama kenraali, joka äsken huomautti sotalaeista.

— Minä olen samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa! yhtyi toinen.

— Hyvät herrat!

Ken näki esikuntapäällikön sillä hetkellä, ei ihmetellyt, että hän oli armeijan vaikutusvaltaisin mies — tuo pienikokoinen suutarin poika. Sillä kun hän hitaasti kohosi seisoalleen, näytti hän monen mielestä hyvinkin pitkältä. Ja hänen sanansa putoilivat kuin jääkylmät kivet paljastetulle rinnalle:

— Sotalakeja ja perustuslakeja voidaan milloin tahansa laatia uusia — mutta kun valtakunnat kaatuvat, niin niitä ei enää voi nostaa — samat miehet eivät enää koskaan niitä rakenna.

Suuressa salissa olisi kuullut kärpäsen surinan, kaikki tuijottivat jähmettyneinä puhujaa… Ylipäällikkökin oli kalvennut ja änkytti käheästi:

— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

— Minä tarkoitan sitä — että nyt horjuvat perustukset.

Tuossa äänessä, tuossa hehkuvassa katseessa oli jotakin salaperäistä ja kauhistavaa, joka lumosi läsnäolijat niinkuin jättiläiskäärmeen katse. Ja hänen sanoillaan oli kaksinkertainen voima sen tähden, että hän yleensä oli optimisti, mutta ei myöskään puhunut koskaan mitään harkitsematonta.

Nuo kreivit ja paronit, kenraalit ja marsalkat, jotka aina olivat kylmiä, ylpeitä ja ylimielisiä, näyttivät nyt kalpeilta ja hermostuneilta; jotkut olivat nousseet seisoalleen ja änkyttivät kalpein huulin:

— Onko se mahdollista?

— Eivät asiat toki liene niin hullusti.

— Selittäkää, herra kenraali!

— Se olisi kamalaa.

— Selittäkää ajatuksenne, herra kenraali! sanoi ylipäällikkö ja koputti hiukan pöytään vasarallaan. Ja esikuntapäällikkö alkoi salaperäisesti:

— Se vähäinen horjahdus, joka äsken tapahtui, voi saattaa koko perustuksen horjumaan ja vihdoin viedä romahdukseen; valtakunnan tukipylväiden alta on kannettu maata liian paljon.

Hän vaikeni hetkeksi antaen läpitunkevan katseensa liukua levottomasti tuijottavien miesten yli ja jatkoi tunteettoman kylmästi:

— Sotalakien mukaan ovat kaikki miehet syyllisiä. Jos siis ammutaan vain yksi, joka varmasti voidaan todistaa syylliseksi, niin salaliittolaiset näkevät heikkoutemme ja kapina leviää kuin kulovalkea. — Jos asetamme suuren joukon sotaoikeuden eteen, niin salaliitto saa aikaa valmistautumiseen sekä aihetta tehostettuun kiihotustoimintaan, ja te saatte nähdä, hyvät herrat, että tuomioita toimeenpantaessa syntyy kapina. Jos taas annamme kaiken olla sillänsä, niin salaliittolaiset olisivat aaseja, elleivät käyttäisi sitä hyväkseen — mutta heidän toimintansa osoittaa, että joukossa on nerokkaita miehiä. Otamme siis minkä tahansa näistä menettelytavoista, niin armeijaa uhkaa hajoamisen vaara. Ja kaikesta tästä huolimatta pitäisi heti julistaa ja aloittaa sota — sillä muutenhan se voi olla myöhäistä.

Hän vaikeni, ja kuulijoiden kasvoilla kuvastui neuvottomuus ja hermostuminen. Puhuja katseli heitä kylmän ja tunteettoman näköisenä — ikään kuin nauttien sanojensa vaikutuksesta.

Kuului käheitä, tuskastuneita huomautuksia:

— Tilanne näyttää todellakin synkältä.

— Mitä oikeastaan pitäisi tehdä?

— Sitä en ymmärrä.

— Sanokaa, hyvät herrat, mitä on tehtävä?

— Mitä ehdotatte, herra kenraali?

— Yhdestä asiasta olemme kai yksimielisiä, kuului taas esikuntapäällikön läpitunkeva ääni. — Siitä nimittäin, että näin tärkeällä hetkellä ei meidän auta kiinnittää huomiota kellastuneihin papereihin, johonkin inhimillisyyteen tai muutamiin ihmishenkiin — sillä te tiedätte, hyvät herrat, mistä on kysymys!

Nyt kuului kaikkialta kiihkeitä huudahduksia:

— Ne eivät saa tulla kysymykseenkään.

— Ei, ei!

— Meidän täytyy käyttää kaikkia keinoja!

— Nyt on isänmaa vaarassa!

Eräs uskomattoman pyöreä kenraali oli noussut seisomaan. Hänen lihavat kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nyrkkiä puiden huusi:

— Jumalani! Nuo roistot aikovat ryöstää meiltä virkamme — laillisen valtamme!

Ja useat lisäsivät kiihtyneinä:

— Niin juuri — se on niiden aikomus.

— Mutta se on estettävä!

— Estettävä, estettävä!

— Mutta miten?

Silloin kuului ylipäällikön matala ääni:

— Hyvät herrat! Meidän on nyt keskusteltava siitä, mitä menettelytapaa on käytettävä. Onko herra esikuntapäälliköllä tehtävänä jokin ehdotus?

— Niin! jokin keino, jolla voitaisiin pelastaa huolestuttava asema! lisäsi lihava kenraali innokkaasti.

Esikuntapäällikkö rykäisi ja lausui hiljaa, korostaen joka sanaa:

— Meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa pelastus — että kahden päivän kuluttua julistetaan ja aloitetaan sota.

Kuului kummastuneita kysymyksiä:

— Sota — kahden päivän kuluttua…?

— Eihän liikekannallepanokaan ole loppuun suoritettu?

— Entä kapinalliset?

— Ei sitä voi niin pian.

— Niin, pitäisi ministerineuvoston kanssa yhteisesti keskustella…

— Hyvät herrat! alkoi taas esikuntapäällikkö. — Minä olen jo keskustellut ministerineuvoston puheenjohtajan kanssa. Ministerineuvosto on parhaillaan koolla, joten voimme tarpeen vaatiessa siirtyä sinne — kun kapinallisten asia on ensin päätetty. Sitten hän miltei kuiskaavalla äänellä esitti, miten kapinallisia on rangaistava ja ehdotti, että huomenna aamupäivällä on hallituksen toimesta levitettävä kaikkialle lyhyt juliste, jossa mm. ilmoitetaan, että vihollinen on jo hyökännyt rajan yli, ja lopetti puheensa seuraavasti:

— Kun siis samanaikaisesti rangaistusten toimeenpanon kanssa levitetään noita julisteita, on salaliittolaisilta maa poissa jalkojen alta; he eivät uskalla ryhtyä kostotoimiin — he näkevät heti, että me emme nyt leikittele!

Kaikki tuijottivat kauhunsekaisella ihailulla esikuntapäällikköä. Monet vihasivat häntä, koska hän oli nousukas, alhaissyntyinen — rohkeni julkeasti ja säälimättömästi ivailla heitä, elleivät he aina hyväksyneet hänen mielipiteitään ja ehdotuksiaan. Mutta tällä hetkellä, kun hän kylmäverisimpienkin hermostuessa yht'äkkiä kykeni keksimään noin loistavan suunnitelman heidän pelastuksekseen tuntui hän yliluonnolliselta nerolta! Ja muutamien mielestä hän ohuine huulineen ja hehkuvine silmineen oli paholainen ihmishahmossa.

— Mutta jos tulee ilmi, ettei vihollinen ole … kuului käheä kuiskaus.

— Herra kenraali on hieman hermostunut, hymyili esikuntapäällikkö pilkallisesti. — Mitä me lopultakaan tekisimme sotasensuurilla?

— Kas, kun todellakin unohdin! tunnusti syyllinen hämmentyneenä ja hymyili kiitollisena siitä, ettei esikuntapäällikkö lyönyt häntä kovemmin.

— Kunhan vain saataisiin kaikki nopeasti valmiiksi.

— Aika on todellakin lyhyt, myönsi esikuntapäällikkö.

— Mutta nyt täytyy jokaisen ponnistaa tarmonsa äärimmilleen — asema vaatii. Ilmavoimat, jotka sodan alussa ovat tärkeimmät, ovat kuitenkin valmiit.

— Mutta jos kapinallisten kohtalo herättääkin suuttumuksen myrskyn — ellemme onnistukaan? kysyi taas eräs jännittyneenä.

— Hyvät herrat! lausui esikuntapäällikkö koleasti. Siinä tapauksessa olemme hukassa. Mutta muuta me emme voi tehdä — se on viimeinen keino.

Pitkän aikaa vallitsi salissa miltei kuolemanhiljaisuus.

Vihdoin ylipäällikkö rykäisi arvokkaasti ja julisti juhlallisella äänellä:

— Minä puolestani kannatan herra esikuntapäällikön tekemää ehdotusta.

Ja pöytään nojaavien kenraalien loistavapukuisesta rivistä kuului kaikkialta yksitoikkoisia, hartaita ääniä:

— Ja minä.

Yleisesikunnan päällikön tummissa silmissä välähti kerran ikään kuin ylimielinen, salattu pilkka, ja ohuet huulet sulkeutuivat entistä tiukemmin. Hän muisti, miten nuorena luutnanttina oli aina purskahtamaisillaan nauruun kuullessaan alokkaitten rivissä hartaasti lausuvan:

— Yks, kaks!

Kun kapinallisen pataljoonan luutnantti tuntia myöhemmin yleisesikunnan määräys taskussaan astui odottavaan autoon, olivat hänen kasvonsa vielä kalpeammat kuin illalla kasarmin pihalla.