YÖLLINEN SEIKKAILU.
Muutamat salaliittolaiset pitivät myöskin hät'hätää pienen neuvottelun ja päättivät, jos suinkin mahdollista, lähettää kapinallisille kehoituksen, etteivät nämä missään tapauksessa ryhtyisi vastarintaan, vaan pysyisivät rauhallisina. Ja kun he aavistivat, että kasarmi oli mitä tarkimmin vartioitu, tarjoutui Marcus lähtemään sinne.
Heidän neuvottelunsa oli tällä kerralla tapahtunut erään hienon hotellin yksityishuoneessa naurun ja lasien kilinän säestämänä. Ja kun Antonius oli tullut sinne nopealla kilpailuautollaan, jolla Marcus oli paljon ajanut, päätti tämä lähteä sillä, ja Julius pyysi hartaasti päästä mukaan. Kello yhdeltätoista he lähtivät, ja puolen tunnin kuluttua he olivat perillä — sinne oli vain kaksikymmentäviisi kilometriä. Julius jäi pikku puistikon suojaan kaupungin laitaan; Marcus lähti erään mäen ylitse kasarmia kohti.
Mutta saapuessaan mäelle hän huomasi tehtävänsä mahdottomaksi: kasarmia ympäröivät kadut ja tiet olivat yhtä valoisat kuin päivällä! Ja jokaisessa panssariautossa oli tietysti valonheittäjän vieressä konekivääriampuja, joka epäilemättä pitäisi valaistun kadun puhtaana elävistä olennoista.
Marcus ajatteli jo lentokonetta, mutta huomasikin samassa, että takaportista meni sisään joitakin olentoja — tietysti vahteja. Turhaa siis olisi pudottaa pihalle mitään tiedonantoja!
Mutta kauheata olisi jättää asia sikseen. He olivat siksi epätoivoisessa asemassa, että voisivat ryhtyä mihin tahansa. Ei, hänen täytyy päästä sinne!
Äkkiä hän lähti kiireesti alas mäeltä, hypähti autoon, tarttui ohjauspyörään — ja hurjaa vauhtia takaisin pääkaupunkiin!
Onneksi tie oli verraten suora ja leveä; muuten olisi täytynyt tapahtua jokin onnettomuus, sillä Marcus ajoi kahdeksan-yhdeksänkymmenen kilometrin tuntinopeudella syysyön pimeydessä! Tosin autossa oli voimakkaat lyhdyt, mutta ei niillä kuitenkaan pitkälle nähnyt, ja yhteentörmäys olisi todellakin ollut ratkaiseva!
Mutta onni näytti suosivan sillä kertaa, sillä kun pikkukaupungin tornikello löi puoli yksi, seisahtui Marcus taaskin samalle mäelle — pukeutuneena palkkaväen upseerin univormuun. Ja taas hän alkoi vaivata aivojaan samalla kysymyksellä: miten voisi tunkeutua kasarmia ympäröivän valorenkaan lävitse.
Tornikello löi yksi, löi kaksi — mutta hän ei uskaltanut toteuttaa suunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat toisensa. Ja aika joutui — kello oli jo kolme!
Marcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun hän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta…
— Nyt! hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista — ja sitten läheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria ja kolmea sotilasta.
Aliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista päästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies, ja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti.
Aliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus käski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni kaikessa hiljaisuudessa. — Hälyttää ei saa missään tapauksessa. Jos kutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa avukseni! Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa…?
— Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä ja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken riippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä voisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen käskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, — ja lähti kasarmiin.
Pääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja kuiskasi hiljaa:
— Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän…
Menen ottamaan selvää…
— Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti.
Koko yön olivat sotilaat neuvotelleet, mitä olisi tehtävä. Esitettiin lukemattomia ehdotuksia, mutta suuri enemmistö kallistui lopulta sille puolelle, että oli aseet kädessä rynnättävä ulos, koska heitä joka tapauksessa odotti kuolema. Järkevämpien varoituksia ei enää kuunneltu.
Suuressa, pimeässä harjoitussalissa pitivät piiritetyt miehet kokousta; he olivat juuri tekemäisillään sensuuntaisen päätöksen, kun Marcus astui sisään. Hän ehti vain kuulla erään sotilaan päätöstä koskevat, kiihkeät sanat. Suoraa päätä hän nousi tuolille mustan joukon viereen ja kuiskasi nopeasti ja läpitunkevasti:
— Olen sotilaskomiteasta ja ehdin sanoa vain jonkin sanan — luulen tulleeni ilmi. Älkää ryhtykö mihinkään väkivaltaan! Liitto pelastaa teidät, ennen kuin tuomiota ehditään toimeenpanna. Siis rauhallisuutta. Lupaatteko?
Joukko hyväksyi ehdotuksen hillityllä, innokkaalla muminalla ja Marcus lisäsi nopeasti:
— Jos minut saadaan tuolla kiinni, niin pysykää te vain rauhallisesti sisällä. Hyvästi toverit!
Samassa hän katosi ovesta ulos.
Kun Marcus varovasti läheni pikkuporttia, näki hän kahden upseerin kiihkeästi viittoillen puhuvan aliupseerin kanssa. Sitten he paljastivat revolverinsa ja lähtivät kasarmiin. Marcus näki heidän seisahtuvan vielä portilla, ja toinen käski sotilaiden seurata heitä.
Marcus katsahti terävästi ympärilleen; hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä: piha oli siltä kohdalta aivan autio, — ja upseerit lähenivät.
Marcus painautui maahan ja huomasi samassa jotakin tummaa polun läheisyydessä; matalana kuin vaaniva jaguaari hän nelinryömin hiipi sen taakse — se oli jokin rikkaruohopensas.
Liikkumattomana, henkeä pidättäen makasi Marcus, sormi pistoolin liipaisimella, kun hänen vainoojansa hiljaa kuiskaillen hiipivät ohi. Sitten hän nousi ja juoksi kuulumattomasti toiselle puolen pihaa. Lankkuaidan raosta hän katsahti kirkkaasti valaistulle kadulle, ja nähdessään kadun toisella puolella avoimen pikkuportin päätti Marcus asettaa kaikki viimeiselle kortille. Hän oli etevä voimistelija, ja nyt tuntui, aivan kuin vaara olisi jännittänyt hänen ruumiinsa teräsjouseksi. Hän veti itsensä käsivoimin aidalle, paiskautui notkeasti yli — ja samassa silmänräpäyksessä suoraan yli kadun kuin henkensä edestä…
Juuri kun hän ehti portille, iskivät kuulat hänen takanaan katuun räiskyen ja vonkuen, mutta hän pääsi sisään! Samaa vauhtia hän jatkoi pihan perälle ja sieltä matalan aidan yli toiselle pihalle — ehtipä jo kolmannellekin…
Mutta äkkiä syntyi tavaton hälinä, hälytyslaukaukset räiskyivät, ja valonheittäjäin suunnattomat valonsäteet syöksyivät sinne tänne hätäisesti ja kiukkuisesti etsien aivan kuin jotkut ilmestyskirjan pedot olisivat raivokkaina piesseet pyrstöillään taivasta ja maata. Samassa Marcus kuuli panssariauton kumean jyrinän — se seisahtui seuraavan talon kohdalle!
— Ahaa! Koettavat sulkea tien! välähti Marcuksen aivoissa; sekuntiakaan viivyttelemättä ponnahti hän taas yli lankkuaidan ja huomasi tulleensa samalle mäelle, jonka takana Julius odotti! Kaikki voimansa jännittäen hän kiiti ylöspäin epätasaista kallionrinnettä.
Hän oli jo miltei kallion laella, kun hänen ympärillään välähti sokaiseva kirkkaus. Hän loikkasi vielä muutaman askeleen; kun hän paiskautui erään kiven taakse, iskivät kuulat vinkuen ja räiskyen hänen viereensä yhtenä terässateena, ja hänen mielessään välähti, ettei enää pelastu…
Muuta hän ei muistanutkaan; koneellisesti hän hiipi kumarassa korkeimman paikan yli kuulain vinkuessa. Sitten hän tunsi nousevansa seisomaan ja lähti hurjasti juoksemaan alaspäin. Kuin unessa hän hypähti liikkeessäolevaan autoon — tunsi sen paiskautuvan eteenpäin kuin pillastunut hevonen.
Nyt vasta hän huomasi huohottavansa ankarasti, kurkkua kuivasi, ja suolainen hiki tunkeutui kirvelevänä silmiin.
— Pelastuneet!
Eipäs — sillä samassa kuului takaapäin laukauksia ja siellä näkyivät auton tulisilmät!
Marcus hämmästyi: Julius ajoi suorastaan hirveää vauhtia eikä toinen sittenkään jäänyt enempää — ja taas vinkuivat kuulat korvissa…
Ahaa! — kilpailuauto — mauserpistooli! välähti Marcuksen aivoissa. Hän sieppasi nopeasti konepistoolinsa ja kohdisti sen tulen takaa-ajajan lyhtyihin.
Marcus ei kyennyt tähtäämään; hänen ruumiinsa vapisi ja otsalta virtaava hiki sokaisi silmät. Onneksi näkyi toinen tulisilmistä sentään sammuvan — hetken kuluttua toinenkin.
Julius hiljensi vauhtia, ja he alkoivat suunnitella, miten parhaiten pääsisivät kaupunkiin.
Mutta syysaamu alkoi jo hämärtää, ennenkuin he sinne ehtivät.