POIS SOTA!
Seurasi omituinen näytelmä.
Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja herran näköisiä — naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä, katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.
Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut toimia innokkaasti: vähentämällä nälkäisten lukua — sillä armeijalla oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.
Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset, todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on väkisin ottanut kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten väkisin vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi — niin se näin pakottaa kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan ehdotusta — että heidät on tuomittava töittensä mukaan!"
Kaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja:
— Se on oikein!
— Kuolema murhaajille! Samalla mitalla!
— Kuolema lasten pyöveleille!
— Kuolema, kuolema!
Väittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön kuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja ehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta koko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen kannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen menestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt sivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta sotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa uskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli sellainen räjähdysaine.
Suurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine taistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli mitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti monipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan kehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja sivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se oli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat — kaikki oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja samalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. — Militarismi on siis ihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen!
— Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita huudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten:
— Kuka hän on?
— Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa.
— Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme äsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. — Onnettomia uhreja emme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei sellaista enää tapahdu.
— Oikein! Alas murhaajat!
— Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä, mitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin lukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien tuollaiset tapaukset tulevat tavallisiksi — jos militarismi saa elää. Se täytyy siis nyt tuhota.
Taas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli hämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan turhaa sanaa.
— Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen sotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä vankiloissa, kunnes kaikki on ohi.
Sitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt hän ensi kerran muuttui pilkalliseksi:
— Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit tapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä! (Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät, etteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät niiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym. Teollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia vaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt samanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa enempää huomiota kuin ne ansaitsevat…
— Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni.
— Hyvä! Hyvä!
— Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he vaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan luonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia näet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa kapitalistisesta järjestelmästä — sen vahvin tuki ja turva. Kun siis tohtori B. "vaikutusvaltaisilta miehiltä" so. vallassa olevilta pyytää militarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia luopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä, joka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme.
— Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori
B. nousten paikaltaan.
Sosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui sitten harvaan ja raskaasti:
— Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt maailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja. Olemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi kaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te tiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta ja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö olisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen kukistamiseksi?
— Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti, että Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä kokouksessa.
— Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin lähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. — Elleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme olevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa meitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon veri vaikka virtoina — viimeisen kerran. Meidän tunnuslauseemme täytyy nyt olla:
Pois militarismi! Pois sota!
Sanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä tuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus muisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä julistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset, kidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät saaneet tietää, voittavatko heidän veljensä.
Tohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän pyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa, terveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska:
— Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä. — Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren kostuttamalla maalla ei veljeyden ja rauhan ihana temppeli pysy pystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle.
Kuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja:
— Lopettakaa jo lorunne!
— Menkää Haagiin ilveilemään!
— Siellähän on jo "ihana rauhan temppeli…"
— Alas sieltä!
Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi haltioituneena:
— Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä he ovat antaneet meille niistä kaikkein tehokkaimman: monet rikoksensa! Ystävät! Ajatelkaa: jos meidän kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella osoittaen huutaa: tuossa ovat pyövelit! Ja se huuto on kaikuva maan äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen kannattajiin. Ja vaikka — emme vielä tällä kertaa voittaisikaan oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä…
Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja vääryydet, joita toiselta puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan, muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä — ja hän alkoi vihata puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet — Antoniuksen, Aurelian, kaikki…
Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan. Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat vastaamaan rikoksistaan historian tuomion edessä! — Mutta me olemme silloin puhtaat!
Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.
Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori. Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli kantaansa useilta eri puolilta.
Hän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten juhlallisen surunvoittoisesti:
— Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin, tuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani, miten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja varsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut sangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti epäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on osoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen, vallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä ominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton. — Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri puolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen puhuja. — Ihmiset on siis kasvatettava paremmiksi, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille — vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle.
Taas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja tuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui hänkin alas puhujalavalta.
Miltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas pää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä innokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti rillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja pilkallista.
— Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi Marcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs sosialistiprofessori.
— Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman kiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui puhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni hetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä.
— Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon nykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa taloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja ankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan muotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat hiljalleen.
Pidätettyä naurua.
— Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua kuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole kymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin äsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi vähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät taivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu — siihen ei pysty mikään! Niin lujaa aatetta täytyy ihailla!
Hän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi pidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui aivan kuin surunvoittoisesti:
— Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä, että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen odottaa sitä 300-400 vuotta…
— Mutta — herra professori, minä … keskeytti ensimmäinen professori tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.
— Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa miekkailijaa.
Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut keskiaikainen kidutuspenkki.
Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi vakavalla äänellä puhua:
— Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa — mutta silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken kuluttua palasi huutaen iloisesti:
— Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?
Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:
— Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi kastaa jalkani?
Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin:
— Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle, minulle voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.
Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:
— Herra — minulla on kolme pienokaista — ja tuolla ulapalla on niin hirvittävää — Laiva uppoaa — lapseni kuolevat! Minun hennot, viattomat pienokaiseni…
Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:
— Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä … Ei merkitse mitään — vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla kuivin jaloin? Perämies: käännä nopeasti ulapalle!
Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:
— Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu totta — vai oliko se totuus satua?
Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi puhuja taas vakavasti:
— Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon — ennen kuin sillä kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun alkuperäisetkin enkelit ovat taivaassa tapelleet pari kertaa, niin…
Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,
Sitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä:
— Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida ratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla! Siinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne voimat ovat nyt liikkeellä!
Hän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut ääni:
— Mitä voimia herra professori tarkoittaa?
— Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan professori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti:
— Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin saaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja ihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä luopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella minkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien hymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt ohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset, eivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia verenhimosta — vaan rahanhimosta, so. taloudellisten etujen tähden. Niin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista, tulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan toteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja sitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin puoli on se, että se toimii etujensa mukaan. Jos yksilöissä olisikin joitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko maailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset eivätkä vetoamiset.
— Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin hermostunut ääni.
Puhuja vaikeni hetken ja jatkoi sitten läpitunkevasti:
— Nyt me tulemme niihin voimiin, joita herra tohtori ei näe. Ne seisovat satojentuhansien joukkona — tuolla ulkona! (Huumaavaa hyväksymistä.) Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa. Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, kansan enemmistöt kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat ottaa vallan käsiinsä — silloin sodat loppuvat. Ei sen tähden, että he olisivat parempia tai pahempia — vaan sen tähden, että sota merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on heille vahingollista. Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät he sotia julista!
— Entä barbaarit? kuului salin alapäästä.
— Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi Euroopan Yhdysvallat, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä kansanmiliisinä puolustamaan Eurooppaa — ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme. Tai luuleeko joku, että meitä voisi heidän taholtaan uhata jokin vaara?
— Ei, ei, ei! kajahti salissa riemukas suosionhuuto.
— Tämä ei ole mitään haaveilua, vaan perustuu kokonaan taloudellisiin olosuhteisiin! jatkoi puhuja — ja tulee kerran ehdottomasti tapahtumaan. Se voima, josta mainitsin, näyttää valtavammalta kuin koskaan ennen. Ehkä se nyt jo on kyllin suuri. Kun te siis menette täältä kotimaahanne, niin pitäkää ainoana päämääränänne, että kansan enemmistö voittaa, pääsee valtaan — silloin tuo suuri kysymys todellisuudessa on ratkaistu. Ja jos niin onnettomasti kävisi, että vieläkin joutuisimme tappiolle, niin älkäämme masentuko! Me voitamme sittenkin! Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja — kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: Ihmiskunta.
Salissa räjähti neljästäkymmenestätuhannesta kurkusta riemukas, vastustamaton huuto. Se kajahti torilla, se kuului kumeana ukkosena kiirivän kaukaisille kaduille; tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut täynnä yhtä ainoata huutoa.