MAAILMA KUOHUU.
Sosialistien kansainvälisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle. Hänen kädessään oli tukku sähkösanomia, ja hän lausui jännityksestä vapisevalla äänellä:
— Nyt on kaikista suuremmista maista saapunut tietoja. Luetaanko ne heti?
— Heti! Heti! kuului kaikkialta jännittyneitä kiihkeitä huutoja.
Sihteeri otti ensimmäisen sähkösanoman ja luki seuraavaa:
"Suurlakko täydellinen koko maassa. Hallitus kukistettu. Kymmenen kaupunkia vielä hallituksen joukkojen hallussa. Tänään lähetetään lentokoneita apuun. Parlamentti kutsuttu koolle valitsemaan edustajia kansainväliseen edustajakokoukseen."
Salista kuului aivan kuin helpotuksen huokaus — kaikkien katseet kirkastuivat.
Sihteeri otti toisen sähkösanoman ja alkoi lukea:
"Työläiset lopettivat heti aamulla työt, kokoontuivat kaikkialla ja vaativat sotalaitosta poistettavaksi. Poliisi ja sotaväki koettivat hajoittaa: paljon kaatuneita. Osa sotaväkeä yhtyi meihin. Rauhanliiton ja työväen toimihenkilöt, muita järjestyneitä ja sotilaita — yhteensä 4000 miestä vangittiin. Taistelut kiihtyneet; mutta hallituksella suuri enemmistö, laivasto, lentokoneet, tykistö. Odotamme apua."
Sihteeri luki allekirjoitukset sekä sen jälkeen juuri saapuneeni toisen sähkösanoman:
"Hallitus on antanut äsken julistuksen: elleivät kapinalliset antaudu ja kaikki työläiset palaa työhönsä, teloitetaan vangitut 4000 — huomenaamulla."
Hätäisesti sihteeri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi tukahtuneella äänellä.
"Olemme tappiolla. Hallussamme ollut esikaupunki palaa. Emme voi pelastaa vangittuja kuolemasta — suurin osa kaatunut. Ei meidän ole väliä — mutta heidät aiotaan teloittaa! Estäkää! Heidän itkevien omaistensa ja ihmisyyden nimessä. Pelastakaa! Pian! Heidän oma äänensä ei enää kuulu, mutta uskomme teidän tuntevan heidän tuskasta värisevän huutonsa: Apua, apua!"
Sähkösanoman vaikutus oli tärisyttävä. Neljäkymmentätuhatta ihmistä hypähti seisoalleen; kajahti uhkaava karjahdus, ja lukemattomat nyrkit kohosivat ilmaan kuin näkymätöntä vihollista kohden.
Puheenjohtaja sai vihdoin melun asettumaan. Hän ilmoitti, että asia täytyi heti saada järjestykseen, ja ensimmäisenä nousi puhujalavalle sosialistiprofessori.
Marcus hämmästyi! Miestä oli vaikea tuntea: ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä murhaavan ivanuijan ja vinkuvan pilkkapiiskan käyttäjästä; hänen terävissä kasvoissaan kuvastui jylhä vakavuus ja pidätetty kiihko.
— Nyt täytyy toimia nopeasti, ja minä teen ehdotuksen, jonka luulen kaikkien hyväksyvän. Täkäläisen sotilasliiton johtaja ilmoitti, että heillä on valmiina 20 konetta, ja minä ehdotan, että tuo laivue lähtee heti apuun. Lentäjät kyllä itse päättävät, mikä menettelytapa on tehokkain, mutta minä pidän parhaana sitä, että he tuhoavat lentokonehallin ja pudottavat lentolehtisen, jossa ilmoitetaan, että laivasto, linnoitukset ja kaupunki hävitetään samalla tavalla kuin eräs toinenkin suurkaupunki, elleivät vangit ole puolen tunnin kuluttua vapaina. Kun väestön samassa käsketään poistua kaupungista, niin luulisin syyttömien varmasti pääsevän vapaiksi. Heidän kanssaan voitte sitten päättää enemmistä toimenpiteistä.
Näytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat ilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori B:n epäröivä ääni:
— Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista — väkivaltaa…?
Syntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä:
— Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä laske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi?
— Pääseväthän he, jos — jos suostuvat, antautuvat…? änkytti tohtori epävarmasti.
Professori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset oli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli yhtä mittaa sanoin vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja rakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet…
— Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena.
— Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori.
Marcus näki hänen silmiensä hehkuvan — mies painosti joka sanaa, ikään kuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa:
— Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos, myönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta — ja nyt te tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle. Onko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman inhottavimman rikoksen — pettäisi veljensä. Onko se todellista veljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko se rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä, jotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat pelastaa onnettomat veljensä. — Mutta herra tohtori antaisi sotienkin jatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä ja orpojensa itku — kunhan vain hänen kätensä ovat puhtaat! — Onko täällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä?
— Ei! Ei ainoatakaan! jyrähti äärettömässä salissa niin rajusti ja raivokkaasti, että tohtori alkoi vapista. Ja salin etupuolella nousi eräs mies ja lausui värisevin äänin:
— Minä olen kuulunut myöskin Rauhanliiton vähemmistöön, mutta nyt minun täytyy siitä luopua ja minä luulen toistenkin tekevän niin — tohtori B. on mennyt liian pitkälle.
Joka taholta kuului rauhanliittolaisten kiihtyneitä, hyväksyviä huutoja. Tohtori pälyili kalpeana ja kauhistuneena ympärilleen — niinkuin häntä olisi joka puolelta uhattu ampua. Sitten hän lähti, ja hänen uljas vartalonsa oli painunut kuin raskaan taakan alle. Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että muissa sähkösanomissa ei ollut avunpyyntöjä, ja siksi oli parasta lähettää heti lentäjät matkaan. Professorin tekemä ehdotus hyväksyttiin valtavalla hyvä-huudolla, ja lentäjät poistuivat.
Sihteeri nousi taas puhujalavalle ja alkoi lukea kolmatta sähkösanomaa. Siinä oli seikkaperäinen selostus suurlakosta ja ilmoitus, että muutamia harvoja välttämättömiä aloja oli päätetty jättää lakon ulkopuolelle; varsinkin, koska hallitus oli suhtautunut lakkoon odottamattoman suopeasti. "— Antanut julistuksen, jossa tuomitsee ankarasti tapahtuneen rikoksen, ehdottaa kansainvälistä kokousta, kannattaa yleistä aseistariisumista ja on muodollisuudet sivuuttaen kutsunut parlamentin kokoon kahden päivän kuluttua. Kaikissa kokouksissa vaadittu aseistariisumista."
Neljännessä maassa oli asema yleensä samanlainen kuin edellisessä: suurlakko, rauhallista, hallitus sovitteli. Lopuksi vakuutettiin, että jos vain muualla voitetaan, niin kyllä heillä ajetaan aseistariisumiskysymys läpi. Viidennessä raivosi parhaillaan ankara taistelu, mutta hallituksen puoluelaiset olivat yleensä tappiolla, ja niiden hallussa oli vain muutamia paikkakuntia. Voitto oli siis varma.
Hyvin jännittyneinä kuunneltiin Marcuksen kotimaasta tulleita tietoja. Kun kaikki keskusjärjestöt olivat olleet pääkaupungissa, ei mitään yleistä tiedonantoa saatu. Mutta eri kaupungeista saapuneet tiedot osoittivat, että vallankumous sielläkin varmasti voitti. Luonnollisista syistä olivat taistelut monissa paikoissa olleet äärimmäisen raivokkaita ja verisiä.
Sihteeri otti taas uuden paperin ja luki seuraavaa:
"Heti aamulehtien ilmestyttyä suurta mielten kuohua. Sotilasliitto ja Sosialistit lähettivät julistuksen. Heti kaikkialla suuria kokouksia, joissa hyväksyttiin meidän vaatimuksemme. Suurlakko täydellinen. Hallitus eronnut. Kaikkien vastustuspuolueiden edustajat ja toimihenkilöt pitivät yhteisen kokouksen, kutsuivat eduskunnan kokoon. Edustajat noudetaan huomenna lentokoneilla. Suunnattomat kansanjoukot marssivat sotilaiden kanssa kaduilla laulaen Marseljeesia. Yleistä riemua hämmentää ainoastaan toissa yönä tapahtunut suuri rikos. Jos jossakin tarvitaan apua, niin me tulemme ilomielin.
"Sosiaalidemokraattinen puolue.
Antimilitaristinen sotilasliitto."
— Se olikin viimeinen, lausui sihteeri matalalla äänellä, kokosi vapisevin käsin paperinsa ja poistui puhujalavalta.
Salissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli naapurinsa taskukellon käynnin.
Silloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan ja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina, rykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena:
— Ystävät… Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut — sitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä hämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan sellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan erityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä, jonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi.
Sitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton nerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta ja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla voimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman voimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt tasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu surulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt koko elämänsä — että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime hetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson — ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan — sellaiseen, jota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut.
Kaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen sankarin muistoa.
Kun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle hienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli hopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset heikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin miehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä odottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen. — Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan poikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa: lapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia —. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat kasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu jonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira… Ja sadattuhannet äidit ovat saaneet tuollaisen tiedon — sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos tuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää…
Puhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että hänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut — viimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi — ja ampunut itsensä. Ja hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja toivo:
— Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta nyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan toisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin tähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen kuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan — silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. — Tämä päivä on kaikki muuttanut! Miljoonat tulevat nyt onnellisemmiksi!