YLÖS HELVETISTÄ.
Kuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus:
Sosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin — ja hänen
laihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus.
— Ihmiset! Ystävät! hän lausui matalalla, sointuvalla äänellä, joka värähti kuin sellon ääni. Hänen vartalonsa suoristui, suuret silmät alkoivat säihkyä — hän näytti nuorukaiselta!
— Minä luulen, että tätä päivää tulevaisuuden historiassa pidetään hyvin merkittävänä. Se onkin niin ihmeellinen, että sitä on vaikea heti käsittää — kaikki tuntuu unelta. Sotako voitettu? Sota, jonka paljas nimi tuo mieleen veren, hävityksen, kuoleman, joka lukemattomat kerrat on iskenyt meidät maahan, julmasti tallannut kauheilla rautakoroillaan. — Olisiko se nyt voitettu?
Hän katsahti kuulijoihinsa ja jatkoi kuolemanhiljaisuuden vallitessa:
— Kun toista sähkösanomaa äsken luettiin, lennähti mieleeni: ovatkohan kaikki muutkin sähkösanomat samanlaisia? Luultavasti monet tunsivat samoin — minulle se oli elämäni hirveimpiä hetkiä. Tuntui aivan kuin ovipuolella olisi seisonut kammottava kummitus, suunnattomat yökönsiivet ylettyen yli salin — joka julmasti tuijotti ihmisjoukkoa lasittunein, veripunaisin silmin. Ja ajatelkaa, se oli aave: sodan aave, joka tuon sähkösanoman keralla tunkeutui viimeisen kerran ihmisten ilmoille — viimeisen kerran irvisteli voimattomassa vihassaan. Sillä seuraavat sanomat merkitsivätkin sitä, että tuo verinen aave nyt vihdoinkin syöstään takaisin ikuiseen pimeyteen! Se ei saa enää koskaan palata!
Puhujan sanat sattuivat jokaiseen sytyttävinä, salaperäisinä sähköaaltoina — miltei tietämättään kaikki huusivat kiihkeän innostuksen vallassa:
— Pois sota!
— Pois! Pois!
— Militarismin viimeinen rikos on onneksi myös kamala varoitus: tällainen olen. Sen vaalijat eivät siis uskalla julkisesti enää sotaa puolustaa. Ja vaikka sodan voittaminen tulikin maksamaan kalliin hinnan, niin olivat saavutuksetkin sen arvoiset. Ajatelkaa mitä mahdollisuuksia militarismin nielemät henkiset ja ruumiilliset työvoimat, keksimiskyky, tarmo ja lukemattomat miljardit kansojen varoja saavat aikaan joutuessaan kansan rauhallisen kehityksen hyväksi. Työpäivän täytyy lyhetä, hyvinvoinnin lisääntyä, ja se merkitsee terveyttä, rodun parantumista, sivistyksen kohoamista, kansan pohjakerroksista nousee joukoittain vereksiä voimia tieteiden, taiteiden hyväksi, mitkä siten saattavat kehittyä aavistamattoman pitkälle. Ihanne-yhteiskuntaa ei milloinkaan tule olemaan, ei silloinkaan kun yhteiskuntajärjestelmä muuttuu sosialistiseksi. Sitä ei saavuteta koskaan. Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa järjestää, emme tiedä, mutta niinkuin militarismin kukistuminen lisää hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset elävät yhä täysiarvoisempaa elämää. Heidän taistelunsa ei voi olla joukkomurhaa, he katsovat säälien tätä hirveätä yötä jossa olemme harhailleet…
Hän vaikeni syvään hengähtäen, hänen kasvonsa kalpenivat entistä enemmän, ja silmät sisäisestä riemusta loistaen hän jatkoi värisevin äänin:
— Minä siunaan elämää, että olen saanut nähdä tämän päivän. Olen virunut viisitoista vuotta vankilassa. Omaisia minulla ei myöskään enää ole, mutta tämä hetki korvaisi vaikka koko elämän onnettomuuden. Ajatelkaa: vuosituhansia on ihmiskunta hapuillut, eksyen, kaatuillen kauheassa yössä. Se on pyrkinyt eteenpäin, se on päässytkin eteenpäin, mutta vain ryömien, laahaten muassaan raskaita kahleitaan. Ja nyt juuri hälvenee tuo hirveä yö, valo leimahtaa yli maailman ja ihmiskunta nousee kahleitta, astuu ensi askeleensa huumaantuneena, häikäistyneenä — kuin vanki, joka vuosikymmeniä kestäneitten ponnistustensa jälkeen on päässyt kaivamaansa tunnelia myöten ulos maanalaisesta komerostaan aamun kirkkauteen! Niin häikäisee meitäkin, sillä — nyt on koittanut ihmiskunnan aamu.
Marcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen rintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius saanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa. — Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla, tuijottaen pimeyteen — sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti vielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui…
— Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. — Muistuu mieleeni eräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen! Eikö totta, eikö teistäkin tunnu — että
"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka kuolon varjon maassa asuivat…"
Hän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret silmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä:
— On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä kuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3 miljoonaa — pienokaiset — mielipuolet…
Hänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi:
— Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi — tapaus niin valtava jylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu. — Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti: — Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian on ihmiskunta siitä päässyt, se nousee — nyt parhaillaan — ylös helvetistä.
Hänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin pari kertaa — ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa mitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä — ja suuret kyynelet alkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin.
Marcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat — silmät kyynelissä. Vihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan pään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä sumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen…
Marcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen silmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi hänet väkevänä, huumaavana — kaikki sekaantui… Niin, niin, hän onkin vielä pieni poika — hän on kotona… Välillä välähtää, että kaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin kaikki muuttuu entistä elävämmäksi — hän elää siellä! Oi mikä ilo! Kaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä, häpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse, painanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa kokonaan — sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään…