RAKKAUS.
Marcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin hän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja laskeutui pitkäkseen sohvalle.
Päivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä, elävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä todellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui. Mutta tunnelmat siellä ylhäällä — ja hornanpyörteen ääressä — Antonius…
Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan juuri samalla tavalla kuin hänkin.
Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.
Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen — ja samalla syvää sääliä. Miten paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat harmaat — ja hänen veljensä…
Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin isä — hänen elämänsä ja kauhea kuolemansa…
Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. — Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee lentokoneita isänsä murhaajille… Uskollinen, rakastava poika!
Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus, ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään…
Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli esittänyt Aureliankin.
Niin, Aurelia!
Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei eli uudelleen tuon illan.
Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa; hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa… Antonius oli hävinnyt jonnekin sisähuoneisiin.
Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.
Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi — iloisessa perhejuhlassa!
Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, suuri suru — niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä, jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.
Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla kevyesti kuin hyväillen.
Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.
Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus — eikä kukaan enää muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön viereen.
Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden — ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius lupasi esittää tytöt hänelle.
Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman, 18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.
Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen veitsenpiston rintaansa.
Aureliahan oli pari kertaa puhunut samoista asioista kuin Antonius tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti myöntänyt kaikki todeksi — kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen, uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan — hän, työmiehen poika!
— Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki takin ylleen ja syöksyi ulos.
Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski ajaa nopeinta vauhtia.
Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!
Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.
Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:
— Onko — onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?
— Ei, ei mitään tapaturmaa — tai sellaista, änkytti Marcus; sitten hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:
— Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi — kaikkea… En ole ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.
— Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen epärehellisyyteen.
— Niin, minun täytyy tunnustaa —
— Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei äidillisen lempeästi:
— Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset väitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä minulla on aikaa vaikka kuinka paljon teitä varten!
Marcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli ollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta; kertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle hänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen kuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja katseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin:
— Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni mahdollisimman tehokkaan — murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten häpeän itseäni.
— Ette saa sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. — Teidät on kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt jättää työtänne — tulevaisuuttanne.
— Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa silmiin. — Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin ymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt.
Tytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta sitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti:
— No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut — ihan lapsuudesta alkaen!
— En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä.
— Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten ymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että uskaltaisitte kertoa?
— Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:
— Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon, ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada minut kouluun.
— Olitteko iloinen sinne päästyänne?
— No enpä tiedä… Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan; kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä, luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin sota-akatemiaan…
— Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen silmänsä olivat kosteat.
— Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota, tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas — enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua — toista kättä ja jalkaa vailla.
— Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.
Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:
— Ja kadulla isä sitten ammuttiin — hiukan myöhemmin.
Aurelia peitti käsillään kasvonsa.
Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.
Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat niin paljon työtä tehneet.
— Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen tuskallinen kysymys. — Minä olen tällainen, ja te, te teette toista työtä. Minä arvaan sen.
— Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. — Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt… Ja nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin — ettekä onnistu! Mitä teidän siis olisi pitänyt tehdä?
— Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.
— Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. — Kenelle teidän pitäisi kostaa?
— En tuota — minä, mutisi Marcus.
— Kun se selviää teille, niin ehkä teillä silloin on tilaisuuskin siihen!
Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa:
— Mutta lentokone, se minua —
— Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi keskeyttäen.
— Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran.
— Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes pienintä erehdystä! Kaikki on hyvin.
Tuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen, loistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan ja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta:
— Ehkä se onkin niin! Ja — ja te annatte siis minulle anteeksi?
Tyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa alkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi hellästi ja tulisesti:
— Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen — rikokseenkin.
Kun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän loistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin rinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden: Aurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman…
Tuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja se hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän unohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain rakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen:
— Minä tahtoisin kuolla sinun kanssasi.
Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen liikutuksen vallassa:
— Ei Aurelia — me elämme yhdessä!
Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut — eikä vielä puhunut sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin sen, mikä täytti heidän sydämensä sanomattomalla onnella.
Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:
— Tämä on kummallinen päivä… Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä unesta.
Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia. Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä…
Tämä onni on liiallista — voiko se lainkaan jatkua?
Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.
— Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa — vaikka oli melkein puoliyö.
Kun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen silmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen:
— Vielä pari yötä kokeilen — ja sitten…
Kun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle, raukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten hän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä mennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä!
— Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. —
Silloin menen heti aamulla hänen luokseen — ja sitten…
Marcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa — aivan kuin lehtipuiden suhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi.