KOTITARKASTUS.
Kun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia kävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana.
Sitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos.
Hän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan tulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden kiehumaan sähkökeittimeen.
Hetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen astui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena:
— Onko jotakin ikävää tapahtunut?
— Ei, ei ikävää — lapsi kulta — mutta —
Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan vapisevalla äänellä:
— Aah — nyt tiedän, Aurelia! Hän on ollut sinun luonasi — ja hän on sanonut sen. Eikö niin Aurelia?
— Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa rikoksensa.
— Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi — ja, ja…
Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.
— Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. — Sinä siis rakastat häntä yhtä paljon kuin ennenkin.
Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:
— Vielä enemmän, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän putosi siten. Olen vavissut tähän asti… Mutta älä vain ole vihainen — anna anteeksi! Koetan unohtaa.
Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:
— Rakas, rakas lapsi — kuinka voit ajatellakaan, että olisin sinulle vihainen! Julia — minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä sanon, etten minä —
— Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. — Et saa puhua noin! Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia — en minä sen tähden itke. On vain vähän ikävä.
Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun.
— Voi rakas, pieni sisareni… Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä, et yhtään ajattele itseäsi, aina vain…
Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten itkivät kauan — niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.
He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi omituisesti epäröiden:
— No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut päivällä kysyä.
— Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. — Juuri tänään sain häneltä kirjeen — enkä muistanut ottaa mukaan!
— Mitä äiti kirjoitti?
— Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta rakastamaan isää!
— Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia värisevin äänin. — Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja siitä huolimatta hän… Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!
— Mitä sinä puhut, Aurelia? — Kuinka sinä … sopersi Julia lievästi moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:
— Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen olimme molemmat hänen luonaan — ja nyt sinäkin vielä jouduit lähtemään… Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!
— Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. — Minun lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan — ja äiti on tärkeämpi kuin tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä tehtävä, jota ei voi jättää!
Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:
— Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?
Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:
— Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on…
Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi, paheksuen:
— Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit taas tulla kotiin, niin hän — hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään isä!
Julia alkoi taas katkerasti itkeä.
Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi hitaasti:
— Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.
Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen sanoen päättävästi:
— Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä minut heti…
— Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista — ja…
Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:
— Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko jotakin tapahtunut?
— Ei, mutta — minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta, että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin vangitsisivat sinutkin.
— Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. — Mistä epäilet?
Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:
— Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti — ikään kuin säälien. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.
— Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. — Sinun pitäisi lähteä pois kaupungista.
— Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton, Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.
— Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen mustat silmänsä leimahtivat. — Jos sellainen tapahtuu, niin sinun paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja anna minulle pieni kirje, että tietävät…
— Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.
Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.
Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen.
Kello löi kaksitoista.
Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia puhuen hellästi:
— Jos siis joutuisin kokonaan pois, niin anna tuo hänelle. Ja luota, rakasta häntä — tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt tarkkaan, mitä sanoin.
— Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. — Et saa kuolla — ei —
— Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. — Kaikki käy hyvin. Ehkei mitään tapahdu — minä vain siltä varalta…
Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi hiljaa, sydämellisesti:
— Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo—
Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja kysyi käheällä äänellä:
— Niitäkö?
— Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu — kuin ihmisen, joka herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:
— Julia rakas — tyynny, ei mitään vaarallista — ei mitään! — Ah — nyt tiedän — tule!
Hän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen.
Kun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä, uskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen.
Aurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti:
— Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne — korvaan teille…
— Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti emäntä pelosta vavisten. — Herra siunatkoon ei, ei!
— Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa!
— No Jumalan nimeen siis… Tulkaa tänne!
Aurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka poliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän hiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla äänellä:
— Kuka siellä on?
— Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran haukahdus. — Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen!
Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:
— Mitä asiaa teillä on minulle — näin myöhään?
Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti hiukan hämmentyen:
— Hyvä neiti — velvollisuus… Ja tiedättehän te, neiti, että meillä on oikeus tulla milloin tahansa.
— Väkivallan oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne mukaan.
Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä".
Ja poliisit aloittivat työnsä.
Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta — pitkältä, inhottavalta unelta.
Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa täytettä.
Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.
Tämä on siis totta.
Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt — kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta: niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen lemmikkiratsuaan.
Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta…
Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski paksulla nokallaan hänen sydäntään: hän oli äsken täällä — hän istui samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin hetki — ja nyt tämä.
Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:
— Loppu…
Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta — ja ymmärsi, että kaikki on turhaa.
Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena. Äiti, Julia, Marcus — kaikki. Vain kolme tuntia täysin onnellinen — ja sitten loppu…
Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina kivilohkareina.
Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan, käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja suunnitelmat…
Mutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas mielikuvitus — sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen. Vähitellen hän unohti nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä kuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet valtasivat hänen mielensä — hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät yhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän pienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten…
… Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät käsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään — mutta hän näkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla olevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan purppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat, punagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta.
… Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku vuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä nauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät niin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt. Hän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti, sitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset, sametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja…
— Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään!
Aurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi ankarasti väristä.
Samassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja raakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä. Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka nousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä.
Aurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään. Hän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen paljaalle iholleen — aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet silmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina punertavien viiksien takaa.
Kapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen röyhkeästi apuriltaan:
— Onko kaikki kunnossa?
Saatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja lausui teennäisen kohteliaasti:
— Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?
Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas. Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen.
Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä kerran kääntyi…
Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty… Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.
Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään; nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken — ja nyt se täytyi jättää tänne avuttomana, raadeltuna… Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia — voi! Hän peitti kädellään kasvonsa — niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.
Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.
Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen käsi tarttui hänen ranteeseensa…
Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava, saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä voimillaan seisoalleen.
Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan heitettynäkin Hän seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä, pelottomana.
Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä; syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle, aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään — joka oli täynnä liikkumattomia, mustia olentoja.