JOUKKOHAUTA.
Marcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti lentokentälle.
Siellä hän sai kuulla hirveän uutisen.
Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä: upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi mainittujen joukossa oli Aurelia.
Marcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut toisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin…
Hän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi hän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään yksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi.
Antonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa:
— Ei mitään — nyt vielä.
— Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen.
Antonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti sotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut päässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia apulaisia — loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta häneltä ei löydetty mitään.
— Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi.
— Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. — Se on kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai kuukauden kuluttua vapaaksi.
— Mutta miksi hänet on vangittu?
— Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi
Antonius.
— Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.
— Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis — sinut vangitaan myöskin.
— Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät hänet vapaaksi.
— Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.
— Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin hänet vangittiin.
— Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.
— Oi ystäväni — nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten.
— Sinä puhuit salaliitostakin — oletko sinä —?
— Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. — Sinä saat kyllä pian tietää paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin muuta häneltä, niin polta heti kaikki.
Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:
— Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!
Hän hyökkäsi ulos.
Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai vangitsemista — mutta ei mitään.
Silloin hänelle selveni koko juttu.
Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut, että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin, tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus — urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus kuitenkin vangitaan.
Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.
Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.
Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi myös Aurelian vaikka millä keinolla!
Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään sisäministerin puheilla — ja sitten on Aurelia vapaa!
Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa työssä ja hyörinässä — aina liikettä, elämää… Nyt ei päässyt mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä… Vartija oli ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.
Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään, että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja — edes kuullakseen ihmisäänen.
Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!
Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi suljettiin ja auto lähti liikkeelle.
Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi, maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten, ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni — eikä niistä ihminen milloinkaan voinut paeta.
Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen. Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!
Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat. Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu, eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.
Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän on joukkohauta. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on Aurelia täällä — Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää ulkonaisen tyyneytensä.
Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet…
Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan tutkintotuomarin puoleen.
Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:
— Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.
Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti milloin…
Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia — yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.
Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän viereen — ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen levottomuuden.
Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja epämääräinen tuska — hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun sykinnän.
Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti saada teennäisen väsyneeksi:
— Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?
— Vaiti! — ärjähti tutkintotuomari. — Odottakaa, kunnes kysytään!
— Mistä minä sen tiesin —? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.
Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi — ei pääsisi lainkaan vapaaksi…
Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.
— Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? — kuului terävä kysymys.
Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:
— Ei, en luule… Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en muista varmasti…
Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään venyttäen:
— Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?
— Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.
Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun Aurelia kuljetettiin ulos.
Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.
Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.
Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet yhdessä…
Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken tuon muutaman viikon aikana — paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen tietoonsa.
Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi. Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari saisi sanoa hänen valehdelleen.
Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!
Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät. Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.