TUTKINTOVANKI N:O 30.
Niin kului kolme viikkoa.
Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.
Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin ratkaisu, tutkinto…
Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.
Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän kuullut vai ei.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän katseensa — ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän, ikään kuin kuolleen äänen:
— Ei.
Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi sanottavaa!
Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.
Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.
Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky. Ja vahtimestari poistui.
Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän röyhkeästi kysyi:
— Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!
Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:
— Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö, joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät — Sen tähden pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle kenraali —
Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:
— Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että minä antautuisin teidän narriksenne. Keksintö — keksijä — erinomaista, he he…
Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.
Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän miltei kuiskaten kysyi:
— Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?
— Nyt keksitte oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena sukkeluuteensa. — Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!
— Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?
Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan — sen tähden hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä. Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.
— Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt — siis valmis keksijä! Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:
— Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä ei ole mitään keksijöitä. Te ette ole "keksijä", vaan tutkintovanki numero 30! Ymmärrättekö?
Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:
— Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan inhottaa nähdä teitä!
Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju. Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee uhkaavasti karjahtaen — samoin karjui päällikkö:
— Ooh! Oih! Se oli sinun loppusi! Viekää hänet pimeimpään karsseriin! Ei — ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!
— Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. — Sitten minun ei ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!
— Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta sanat olivat häneltä loppuneet.
Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:
— Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua — te voitte pahoin. Minä toimitan heti käskynne täytetyksi.
He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:
— Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!
— Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. — En tiedä — uskaltaako sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.
— Mitä — kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.
— Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka…
Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa, josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava ääni:
— Onko se hän, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa — Niin, tarkoitan tuo, tuo kirottu lurjus! Onko se sama kuin se — Vastaa! Onko se —?
Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:
— On se tuota…
Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja karjui hurjistuneena:
— Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!
— Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä — ja —
— Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?
— Teidän ylhäisyytenne — minä —
— Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas apulaista — niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn päälle.
— Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. — Ahaa! Tietysti et sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, virkani!
— Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti — Teidän, ylh—
— Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö voitonriemuisesti. — Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa tehnyt salaliiton — yhdessä aiotte ryöstää virkani!
— Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä, mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:
— Vaiti! Sinä tahdot virkani — kurja, saastainen sammakko! Mutta se ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän — vähän — hieman…
Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan — ja apulainen ja sihteeri livistivät nopeasti tiehensä.