KÄY KULKUNI KORVEN KAUTTA
Niin hartaana nuokkuu luomakunta, on hämärän herttainen hetki, vain hiljaa huojuu pensas ja puu, on vaiennut äänet jo viimeisetki, ja metsänrannasta kohoo kuu.
Käy kulkuni korven kautta, ja mulla kuun-kultainen on reitti, minä astelen vaiti ja varoen kuin varjo, min kuuhut taakseni heitti, salon halki harmajan, hiljaisen.
Ja sanaton hartaus syömmeni täyttää, on seutu kuin pyhää viitaa, ei tunne nyt poveni tuskia maan, ei murhetta, ristiriitaa, on rintani riemua tulvillaan.
Yhä tahdotonna ma eespäin astun salapolkua niinkuin yöllinen aave, moni syttyy syömessä aatos uus, moni herää herkkä haave, pyhä, suuri kun niin on hiljaisuus.
Minut lumosi yö. En tiedä ma enää
mikä jalkani johdatti saloon,
elo entinen on kuin loihdittu pois,
olen joutunut uuteen valoon.
On niinkuin korpi mun kotini ois.
On niinkuin korvessa kasvanut oisin, sen mahlaa juonut ja pyytänyt riistaa, ja katsellut kaukaista maailmaa, sekasortoa sen, sen kiistaa kuin vieras väistäen, loitompaa.
On niinkuin lainkaan kilpasilla en olisi ollut sen sokkeloissa, en erehtynyt, en eksynyt, en, en harhaillut korvesta poissa, vaan aina astunut lapsena sen.
Vain korvessa ollut ja korpea käynyt ja korven kaikuja kuullut, ja korven impeä lempinyt vain ja kauniimmaksi luullut, ja hälle laulanut laulujain. —
Näin unelmoin minä yksin yössä kuin korvenpoika sorja, vaikk' outona astun ma polkuja sen, olen ahnaan maailman orja ja kannan painoa kahlehien.