MUUT LAULOIVAT…
Muut lauloivat laulunsa yksilöille; runot helkkyvät heitä on ain ihannoineet. Mut lauluni mun — ei heille ne soineet, mun virteni joukoille, joukkojen töille.
Kaikk' kalpenee, mitä loi joku pylväs,
joka taikurin työ, teko sankarin suuri,
sen rinnalla, nyt mitä tarjoo juuri
työnarmeijan askare ankara, ylväs.
Mikä taivaita hipova haltio harras,
mikä hurmio huokuu sen luomisen työstä,
kun tietänsä raivaa se orjuuden yöstä,
joka askele allansa pettävä parras.
Ja mi voima ja suuruus ja tarmo ja tahto;
lukin seitteinä särkyvät tieltänsä tokeet
ja turhia kaikk' ovat kahlimiskokeet,
kuin paasi se seisoo; on vastustus vahto.
Ja vaikka sen runteli vaiva jo varhain
ja pakko sen säälittä ristille paiskas
ja raakana riemunsa rahdutkin raiskas,
ei sammunut sentään sen sielussa parhain.
Ei kaikonnut kaipio raatajarinnan,
vaan puhkesi ain yhä uutehen kukkaan.
Elon nurjuus juuri sen istutti rukkaan
ja kalliin siitä hän suoritti hinnan.
Hyve, kauneus, kaikkihan kaipiossansa,
mi kiihtää ja käskee ja vaativi loitos.
Hyvän, kauniin puolesta juuri sen koitos.
Elon arvoja vaalivi kahlittu kansa,
jolt' itseltä riistetty kaikki on ammoin,
mitä ilmi se loi, mitä kylvi ja niitti. —
Mitä suurempaa, jota kantelo kiitti?
Mitä synkempää, jota soisi se kammoin?