NEULANKÄRJILLÄ
Vieri viesti idän puolta: kapaloitaan kansa katkoo, kaavat ahtaat auki ratkoo, lieventelee suurta huolta. —
Kumouksen kumma peikko
säväytti porvariston,
tunsi tunnossaan se piston,
ulvoi peloissaan kuin heikko.
Mutta toinen viesti ehti:
laantui laine tumma tälleen,
vanha valta nousi jälleen,
kansan hurme huppelehti.
Sykäytti riemu suuri
sortoluokan sydänalaa,
nautti julki, tuumi salaa:
niin sen käydä täytyi juuri.
Sakasta, jo kyllin saimme,
ällöttää jo moinen moska,
hornaan joutaa koko roska,
kunhan koskematta vain me.
Veriin sortukoot siis joukot,
pohjakerta kurjan Venään,
silloin täälläkään ei enään
liikaa liikahtele loukot!
Seuraa viesti toinen toistaan.
Riistäjä kuin neuloill' ähkii
tai taas entistoivo tähkii:
pääse kans' ei kapaloistaan.
Mutta vaikka ajan vaaka
vielä viippuu sinne tänne,
jäykemmäks käy yhä jänne,
kypsyy kohta heelmä raaka.
Kasvaa että tohisee jo
vapauden vilja kallis.
Vanha maailma, yli vallis
laine korkee kohisee jo.
Pilkkanaurus kohta kuolee, pahansuopa hymys hyytyy: joskin kansa tänään tyytyy, huomenna se vitsas vuolee!