NIINKUIN TUONEN JOUTSEN
Liukui niinkuin joutsen vanan velloin vesiin sinilaita venho kaislarannast' esiin.
Niinkuin tuonen joutsen
riens' se aavaa kohti.
Valkee ruumisarkku
venosesta hohti.
Arkuss' ikiuntaan
uinui tyttö nuori,
varhain valmihina
manan maille suori.
Järvi peilityyni,
sorja soutokeli,
paitahihasillaan
airoill' istui veli.
Silmää hivelevä,
kaunis, kaunis taulu,
luonto ympärillä
helkkyvä kuin laulu.
Mietteissäni silmään
matkuetta manan,
tytön kuolemasta
sain jo taannoin sanan:
Perheen liikalapsi
toisten tieltä kuoli;
syntymästään saakka
seuranansa huoli.
Peri taaton taudin,
koko suvun surun,
osaans' ootti, isos,
sai kuin lintu murun.
Köyhyys kielsi hoivan,
tauti riisti tarmon,
kunnes kutsutulleen
kuolo antoi armon.
Liian tuttu juttu,
joka päivän satu.
Samanlainen aina
osatonten latu. —
Niinkuin tuonen joutsen halkoi vettä haaksi haihtuin etäisyyteen — vana jäi vain taaksi.