SORASOINTU
Suvinen yö.
Lännessä ei ole enää ruskoakaan.
Kaukana yksinäisellä luodolla makaan.
Eväitään kalakaveri syrjässä syö.
Torkun koiranunta. Ei häiritse mikään.
Aatos haihata ei nyt huomisen huoleen.
Tyynnä tirkistelen kuin hurskas ikään
taivaan puoleen.
Mutta muuta en nää kuin nuotiomme
sauhua karttaen kiertävän hyttysparven,
iltatähden, ja kaidan kuun kuin sarven; —
suuren suur ei taivaasta nautintomme.
Suljen silmäni siis ja kuuntelen kuikkaa, jossain virstojen päässä mi luikkaa taikka kuinka huojuu maininki santaan luodon rantaan. Rintaa tyynnyttää tää tuokio lauha, torkahtaneen luonnon riutuva rauha. On kuin kaukana onnensaarella oisin, on kuin unhoittaa muun maailman voisin, elää ristiriitoja, vaivoja vailla onneni mailla.
Mutta heitä, heitä, ihminen, haaveet!
Ympärilläsi yrmivät ilkeät aaveet.
Ah, sorasointu sai pian aatoksiini: Varkain kurkistan näet kumppaniini: istuu paadella mies ja nyt ähkien kaivaa kukkaroaan, jota ainainen vajaa vaivaa, penkoo pennosiaan ja pohtii ja noituu, kunnes kulmilleen niin katkera koituu huolenpiirre, että katseeni käännän, liikahdan ja kuin unest' elpyen äännän, jolloin toivottoman hän touhunsa heittää, vääntyy kyljelleen, pään sääskiltä peittää, laillani vuorostaan on nukkuvanaan.
Valvon raskain mielin, mietin ja manaan.
Sirpaleina on hauras, haihtuva haave. Kurkkii täälläkin siis elon arkisen aave, iskee ihmisen sieluun niinkuin haukka. Kuin lelu särkyvä on vain ihmisraukka: nyyhkyttää elon nurjuutta päivät ja puhteet, kun rusikoivat häntä sen surkeat suhteet, oihkii orjana niiden, on vaivansa vanki. Mut ei herruuttakaan olosuhteitten hanki.