TALVITARINA
Talo Kontsaan kummulla nousi kuin kerskaten vaurauttaan, ja mahtavampaansa Kontsas ei tuntenut seudullaan.
Oli lippaat kultia täynnä
ja vainiot viljoja loi,
täpötäynn' oli aitat uhkeet,
salo riistaa ja laidunta soi.
Ja muut' ei Kontsaalla huolta
kuin tyttären naittaminen,
isän mahtavan moisen miehen
oli määrä saada sen.
Talo Pentin häämötti kaukaa
selän toiselta puolelta. Mies
oli raihnas ja vanha, mut maine
hänet upporikkaaksi ties.
Häll' arpa lankesi Kontsaan:
hän tyttären naikohon,
kun naimaikään immyt
vain ensin ehtinyt on.
Ei taaton aikeista tiennyt
ilonhuoleton impyinen,
heloposkinen hento Helka
koru Keijuva keväimen.
Omat häll' oli lapsenhaaveet,
hän kuunteli vain sydäntään,
kun kukkakumpuja kulki
tai mättäälle painoi pään.
Oli kisakumppaninaan
nuor' Unto rinnallaan,
soma, sorja nuorukainen,
hän vaikk' oli arvoltaan
vain renkipoika, min seuraan
oli uskottu immyt tuo.
Ah, nuoruus! Se kieltää kaiteet
ja esteet tieltään luo!
Ikä yhteen johti heidät,
oli nuoria kumpikin,
he katsoivat toistensa silmiin
ja toistensa sieluihin.
Ja outoja maailmoita
he löysivät toisistaan,
koki kumpikin riemun rikkaan
ja onnen autuaan.
Ja ystävyydestä lemmen
sulokukkanen puhkesi näin
ja versoi ja varttui, kunnes
syys synkkä sen runteli jäin.
Kun käräjämatkalta kerran
palas Kontsas, hän vimmastuin
näki toistensa rinnoilla nuoret.
Kiros silloin hän kimmastuin.
Ei halpa palkkarenki
hänen eessään armoa saa,
hänet hääti hän pois, ja immen
hän salpasi telkien taa.
ja viimeiseksi viestin hän joudutti Pentin luo: jo huomenna, jos on nopsa, hän kihlamaljansa juo.
Ne juotiin, ja syksymyöhään
häät määräsi Kontsas. Kuin
unikulkija vain oli Helka
nyt tahdoin taltutetuin.
Ja syksyllä, kun jo riittyi
sinivellovat selkäveet,
talo Kontsaan riemusta raikui,
soi loitos hääsäveleet.
Mut karkeloidessansa,
läpi huuraisen ikkunan
näki nuori Pentin rouva
tutut piirteet pilkottavan.
Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi,
ne vaatien vaativat luo.
Hänen korvissaan humu kuoli
ja vaikeni sävelten vuo.
Häähuoneesta hiipi hän hiljaa
ja kiitäin kiiruhti pois
nyt Unnon uottavan luokse
kuin taiottu ollut hän ois.
He riensivät järven jäälle
kuun kultaista juovaa päin.
He aikoiko välttää vaaran
vai kuoloonko syöksyä näin?
Sitä ei taru kerro. Se jatkaa;
pian jäljillä karkurein
oli Kontsas kostoa vannoin.
Hän ratsasti suorin tein
läpi viidakon, rantaan vievän, ja kannusti ratsuaan suin päin alas riitejäälle, yön yhden vanhalle vaan.
Ja hääväki, rantaan käyvä,
näki nyt näyn kauhuisan:
kuun juovaan upposi nuoret
kera kostavan Kontsahan.
Hilehautaan he kolmisin vaipui,
sees vilkkui tähtiyö
ja kummun kirkahan umpeen
loi hyytyvä talviyö.
Mut vieläkin — virkkivät vanhat
näät kuudanöinä kuin
mies railosta nousee ja nainen
kera käy päin hunnutetuin.
He toistensa rinnalla rientää
kuin kintereillään ois
yhä vaaniva vainohenki,
joka vieläkin turmaa tois.
Ja jää kun jäykkä paukkaa ja vonkuu ja vaikeroi, niin virkkivät vanhat: jälleen isän ankaran soima soi!
JAANAN JANNE
Jaanan Jannen suvun laatu suur' ei ollut: huorinsaatu niinkuin itse emo ennen.
Äiti joka loukon luuta,
säästämättä suikki suuta,
suikki suuta, tarjos muuta.
Isästä ei tiennyt kukaan,
herra toisen huhun mukaan,
toisen mukaan rantajätkä.
Jannen muodossa ei vikaa;
ellei oisi ollut likaa,
kehdannut ois kerskatakin.
Mieli myöskin potra vallan
täplärikkaan pinnan alla
mutta varsin vaalinnatta.
Urhontoimiin varhain huuma:
linna likakaivo, ruuma,
rottajahti jaloin leikki.
Nuuski joka nurkan, urkki,
nuohos, katsoi, kulki, kurkki,
takapihaan pian kyltyi.
Houkutteli laaja latu,
ihmisvilinäinen katu,
katu sekä katuoja.
Aukes uusi mailma siellä.
Täysin keuhkoin sai hän niellä
kiihoittavaa ulkoilmaa.
Säveleinä korvaan soiden
kaikui iskut kavioiden,
naisten nauru, miesten melske.
Ärsyttivät silmää sankat
ihmisparvet, vaunut vankat,
elonrikkaus ja -riemu.
Houkutukset hurjat liehtoi,
katu kaikkivoipa kiehtoi,
ajoi ahnas onnenjano.
Tunsi kohta joka loukon,
valion sai saattojoukon,
oppi yksikaksi kaiken.
Tiesi ajan, paikan suhteet,
käytti hyväksensä puhteet,
sieltä, mistä sai, hän sieppas.
Mutta sattui joskus niinkin,
että joutui satimiinkin,
paukun sai ja potkun päälle.
Mut ei koskaan kauan surrut,
viel' ei murhe mieltä purrut
eikä raisu luonto laannut.
Koulu vasta järkähytti
rinnan rauhan, tuskan sytti
ensi kerran elämässään.
Paljon painoi järjenvaljaat,
tuskin muuta jäi kuin paljaat
rikkaruohot sielun sarkaan.
Yhden oppi siellä toki
minkä sitten täysin koki,
kun jo kulki kuolaimissa:
pakon. Sen vain maailma myönsi,
se se taipaleelle työnsi,
se se vihdoin tunnon turti.
Nuorukaiseks nulkki varttui,
kadullakin ikää karttui,
liian ahdast' alkoi olla.
Mankui maha tavan takaa.
Syntyi tuosta tuuma vakaa,
varsin vakaa: käydä työhön!
Luuli, että mistä piittaa,
minne taipumukset viittaa,
sinne voi hän mennä mielin.
Mutta kalkin karvaan niellä
pohjaan sai hän murhemiellä:
astui elonpakko esiin.
Loppui oma valta, vaali,
sokkona hän hyöri, haali,
sai min toinen salli hälle.
Typistettiin tahto taiten
aina askeleita kaiten.
Mutta sappi sankka säilyi.
Niinkuin jousi myöten antoi,
mutta pinnan alla kantoi
katupojan kaunan karvaan.
Koitti, kärsi, kesti, uotti,
kauan kantoi kuormaa, luotti
elämänsä pääsinpäivään.
Mutta epätoivo ehti.
Silloin loppui maltti rehti,
rajan rasti lyöty luonto.
Kiukku kiehui, kosto huumas,
tihutöihin käydä tuumas,
velanmaksuun velkojatta.
Mutta oli mennyt mies jo,
selvän tehnyt tuskan ies jo,
mieli, mietti, mutta empi.
Lauennut ei enää loukku,
raukes kokoon konnankoukku,
lyyhistyi myös itse mieskin.
Kyltyi kohtaloonsa karuun,
pisti tylsän päänsä naruun,
antoi paltun maailmalle.
Mitäs tässä suotta, mietti,
hunninkoon kun reitti vietti,
ajatella, aprikoida.
Oli kyllin aprikoinut.
Yhtä vain ei silti voinut:
elon tyhmyyt' ymmärtää hän.
Riisti toinen toista, petti,
ovelampi tyhmän ketti,
käytiin kiinni kynsin hampain.
Eteenpäin ei askel kanna,
kangastaa vain mainen manna
päivämatkan päässä aina.
Sortuu siinä sorjempikin.
Miettimättä kohta likin
murskaa kallon kantapäillään.