TORPAN TÄTI
Lakki päästä! Torpan Karo viime untaan uinahtaa. Pilkoin muistamasta varo harmaahasta vainajaa.
Miesmäinenhän oli kyllä
Karoliina tosiaan:
miestensaappaat, — takki yllä,
naista sarkahame vaan.
Miesten toimissakin liikkui,
kynti, että kivet soi,
kuokka kämmenissään kiikkui,
ojat oivat lapioi.
Nuotanveto mielitöitään
vielä varsin vanhoillaan,
tuskin maltti maata öitään
kutuaikaan ainakaan.
Marraskuussa, kun jo jäässä
kiilui tyynet poukamat,
kiskoi nuottaa pakkassäässä,
että tauot naukuivat.
Aina asti eloniltaan
puolin päällisin kuin mies.
Mutta mitä pohjimmiltaan,
sitä vieras tuskin ties.
Mitä kätki ulkokuori,
mitä piili povessaan,
sen ties täysin yksin nuori
omaistensa polvi vaan.
Tiesi suuren lemmen saaja,
suku armas, omainen,
että naisen sydän laaja.
sykki alla kuoren sen.
Sydän harras, harvinainen,
jolle vieras itsekkyys,
suvulleen mi sykki vainen,
suvun yksin olla pyys.
Sille, niin, hän uhriks' antoi
naisenpiirteet aikoinaan,
kun hän miehen kuorman kantoi
huoltain, puoltain orpojaan.
Kun ei kättä aurankurkeen,
kun ei kouraa kuokkahan,
nälkävuotten varjon surkeen
näit kuin seinän seisovan.
Katos pitkin pyörtäneitä
naisellisuus hento niin
raataessaan miesten töitä
aina voimiin viimeisiin.
Palkkanansa ainoana
vastalempi omaisten,
hellä katse, kaunis sana,
sopusointu yhteinen.
Lemmen liehtoi lempi julki,
kantoi kylvö kasvun tään:
hellät kädet silmät sulki
vaipuessa vanhan pään.
Sai mit' ei saa rahallakaan moni manan matkamies: lemmen hoivan varman, vakaan. Kaunis vainaja sun ties.