VAPPUSÄKEITÄ
Uni kertakin todellisuutta, todet kertakin haaveemme hartaat: kevät kukkurallaan on uutta, saa umpeen jo hautamme partaat. Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan kuin aurinko suitsuttaa, sisin särjetty, tallattu multaan, ylös ehjänä taas kohoaa. Soi kuin urut äärillä taivaan: sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!
Idän kärsinyt kansa suuri tuhatvuotisen puhkaisi padon. On murtunut sorron muuri. Idän kylvöstä saamme me sadon, ja kaikki kärsivät kansat nyt kanssamme niittävät ja suistavat ikeet ja ansat, ja kanssamme kiittävät, Idän heimoa hehkuvarintaa, joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.
Idän kansa kohlunsa kosti ja kirvoitti oikeusaatteen, käsin känsäisin korkeelle nosti pyhän hulmuamaan punavaatteen. Yli merten ja maiden nyt häilyy jo viirimme viittova tuo, puna kutsuva, kiehtova päilyy ja vaatien vaativi luo joka orjan, niin, joka ainoon, mi vaipui vaivaan ja vainoon.
Ja kansojen kuorossa saamme mekin vapausvirttämme laulaa, me kansain kohtalon jaamme, mekin katkomme orjuudenpaulaa. Sama aate, mi mielet täyttää maan ääristä äärihin, oi, meit' aseenaan myös käyttää, myös meille sen kutsumus soi. Kevät käskevi työläisluokkaa: elo elvytä, maailma muokkaa!